Onni Halla

Vihti

Elämän alkuvaiheet

Onni Halla syntyi ja vietti lapsuutensa Rauman maalaiskunnan Kollan kylässä. Lapsuuttaan Halla on kuvannut pääosin murheelliseksi: äiti muutti Amerikkaan ja jätti puolivuotiaan Onnin isovanhempiensa huostaan. Hallan yhteydet äitiin jäivät heikoiksi ja kaunaisiksi.  Isästään Onni ei tiennyt sitäkään vähää mitä äidistään, sillä vanhempien suhde oli ollut lyhytaikainen. Halla on todennut isänsä olleen ilmeisesti merimies, mutta muuta tietoa hänellä ei isästään ollut. Näissä olosuhteissa ei ollut yllätys, että Onni kiintyi isovanhempiinsa. Sekalaisia töitä tehneiden isovanhempien tulot jäivät vaatimattomiksi, joten köyhyys oli nuorelle pojalle tuttua.

Koulunkäynnin Onni Halla aloitti "vähäinlastenkoulussa" ja siirtyi sieltä Nihattulan kansakouluun. Koulu oli pojalle mieleistä, erityisesti hän piti lukemisesta. Hallaa lahjakkaana pitänyt opettaja J. Varho kehotti poikaa jatkamaan opintoja Rauman seminaarissa ja tarjoutui ensimmäiseksi lainan takaajaksi. Varaton Halla pystyi näin rahoittamaan opintonsa, jotka kestivät viisi vuotta. Seminaariaika avasi Hallalle uuden mahdollisuuden saada uusia tovereita ja käyttää kirjallista lahjakkuuttaan. 

Onni Halla ja Tulenkantajat

Rauman seminaarin kirjastossa Onni Halla luki kulttuurin harrastajien keskusjärjestön Nuoren Voiman Liiton (perustettu 1921) Nuori Voima -lehteä, jota kautta hän pääsi yhteyteen muiden kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta kiinnostuneiden nuorten kanssa. Nuoren Voiman Liitto toimi yhdistävänä tekijänä useille samanmielisille nuorille kirjailijanaluille, jotka pääsivät keskustelemaan ja vaihtamaan mielipiteitä keskenään. Näin sai alkunsa Tulenkantajien kirjailijaryhmä, jonka ydinryhmään Hallakin kuului alusta pitäen.

Nimensä tulenkantajien ryhmä sai samannimisestä Nuoren Voiman Liiton julkaisemasta albumista, joka ilmestyi vuonna 1924. Ryhmän tunnuspiirteiksi on mainittu koneromantiikka, hurmio ja eksotiikan tavoittelu. Heidän tavoitteenaan oli avartaa suomalaista kulttuurielämää - ”avata ikkunat Eurooppaan” – lännestä saatavin vaikuttein. Monet tulenkantajista matkustivat toistuvasti Euroopan kulttuurinkeskukseen Pariisiin, myös Onni Halla tutustui kaupunkiin ja ihastui siihen. Halla piti ulkomaanmatkoista, hänestä oli tärkeää lähteä, vaikka ”saaliinani voi yhtä hyvin olla pivo tomua ja tuhkaa kuin kukaties sirunen kultaa”.

Tulenkantajuutta tutkinut Vesa Mauriala nimeää varhaisimpaan ydinjoukkoon Olavi Paavolaisen, Katri Valan, Elina Vaaran, Lauri Viljasen, Yrjö Jylhän, Ilmari Pimiän ja Onni Hallan. Tulenkantajat eivät olleet missään vaiheessa järjestäytyneet tiiviiksi ryhmäksi, eikä heillä ollut yhteistä toimintasuunnitelmaa. Ryhmän toiminta oli vireimmillään 1920-luvulla, jonka jälkeen se hajaantui. Ydinryhmän väliset ystävyyssuhteet jatkuivat kuitenkin tiiviinä vielä 1920-luvun jälkeenkin, ne kestivät läpi elämän.
 
Onni Hallasta tuli monelle tulenkantajalle tukea antava ystävä, eräänlainen taustavaikuttaja. Elina Vaara oli kerran sanonut, että Onni Hallan kirjallinen tuotanto jäi hänen persoonallisuutensa varjoon. Tulenkantajia tutkinut professori Kerttu Saarenheimon mukaan Hallan merkitys kirjailijatovereiden henkisenä tukena ja taustavaikuttajana onkin saattanut olla tärkeämpi kuin hänen tulenkantajakautensa kirjallinen tuotanto. Halla osasi kuunnella ja hänestä tuli luotettava uskottu monelle ystävälleen. Naistulenkantajat kutsuivatkin Hallaa ”leelian lepotuolikseen”. Vesa Mauriala on sitä mieltä, että Hallassa olisi mitä ilmeisimmin ollut ainesta eturivin prosaistiksi, jos hän olisi ollut tuotteliaampi kirjoittaja.

Elämä Vihdissä

Onni Halla sai vuonna 1927 kansakoulunopettajan viran Vihdistä, Otalammen Härkälän koululta, jonne hän muutti samana vuonna. Halla piti onnellisena käänteenä elämässään sitä, että pääsi Vihtiin: ”Tänä päivänäkin olen kiitollinen kohtalolleni siitä, että pääsin nimenomaan tänne Otalammelle, jonka ihmiset ovat sietäneet omituisuuteni yhtä hyvin kuin vieraslaumojeni merkillisen käyttäytymisen.”

Halla kutsui usein tulenkantaja-ystäviään Vihtiin vierailuille, koska sieltä oli hyvät yhteydet Helsinkiin ja yksin eläneen Hallan asunnossa oli tilaa suuremmallekin ryhmälle. Halla on sanonut silloisesta elämästään: ”Minulla oli siihen aikaan yhden hengen talous, kolmen hengen astiasto ja lattiapinta-alaa sopivasti jakaakseni sen joskus viidentoistakin vieraani makuupaikoiksi.”

Tapaamiset järjestettiin yleensä tilavassa ”peilisalissa”, joka oli saanut nimensä seinälle laitetusta taskupeilistä, muuta sisustusta huoneessa ei sitten ollutkaan. Keskustelut kirjallisuudesta jatkuivat usein aamunkajoon asti ja viikonloppujen jälkeen Hallalla oli kova työ saada vieraat ulos, hänen kun piti mennä koululle opettamaan maanantaiaamuna oppilaitaan. Erityisen muistettavat juhlat olivat vuonna 1930 Onnin päivät,  joita professori Saarenheimo on sanonut viimeiseksi kokoontumiseksi ennen tulenkantajaryhmän hajaantumista. Halla kutsui tilaisuutta ”nuoruuden viimeiseksi jälkikukoistukseksi.” Vaikka ryhmätapaamiset käytännössä loppuivat, monen kohdalla henkilökohtaiset ystävyyssuhteet jatkuivat.

Myöhemmin lukuisat tulenkantajat hankkivat Vihdistä kesäasuntoja. Erityisesti suosiossa oli Otalampi, jonne monet Hallan taitelijaystävistä, kuten professori Lauri Viljanen, Sylvi Kunnas, Einari Vehmas ja Albert Saloranta, muuttivat kesäisin. 

Onni Halla ei puolestaan rakennuttanut koskaan omaa kotia Vihtiin. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka asettuvat ja hankkivat kodin jostain tietystä paikasta, hän asui mieluummin vuokralla. Elämänsä viimeiset vuodet Onni Halla vietti Hopearinteen vanhainkodissa, jonne hän muutti sen jälkeen kun ei enää jaksanut yksin asua asunnossa, josta puuttuivat kaikki mukavuudet.

Onni Halla oli tavattoman kiinnostunut Vihdin kulttuurielämästä ja erityisesti näytelmätaiteesta. Hänellä oli hyviä ystäviä teatterissa ja hän seurasi tarkasti vihtiläistä amatööriteatteria. Halla kirjoitti paikallislehteen arvosteluja teatteriesityksistä, usein suopeasti. Lisäksi hän kirjoitti muita pieniä lehtijuttuja silloin tällöin, mutta vakiopalstaa hän ei pitänyt. Hän kirjoitti myös näytelmiä, esimerkiksi Niuhalan koulun satavuotisjuhliin hän kirjoitti kuvaelman vuonna 1971 siitä, millaista kouluopetus oli ollut aiemmin.

Ironisen huumorin ja sutkautusten viljelijä

Onni Hallaa on luonnehdittu hauskaksi, luonteenlaadultaan ironiseen huumoriin taipuvaiseksi ihmiseksi. Hän oli hyväluontoinen, mutta sitä säesti ilkikurisuus. Hän ei ollut millään lailla sovinnainen, sellaiselle hän viittasi kintaalla. Halla oli kuitenkin tarkka maineestaan, hän ei halunnut tärvellä sitä paisutetuilla jutuilla tekemisistään. Hän ei ollut opettajana mikään tyranni, se olisi ollut vastoin hänen asenteitaan, mutta hän pystyi pitämään ohjat käsissään.

Lehtori Heljä Sole, joka tunsi Onni Hallan henkilökohtaisesti, kertoi seuraavan esimerkin Hallan huumorintajusta:

Jäädessään eläkkeelle Halla sai kunnalta muistoksi kunniataulun, jossa häntä kiitettiin pitkästä palveluajasta. Taulu oli valmiiksi kehystetty, mutta joku onneton oli pahaksi onnekseen laittanut taulun ripustuskoukun väärälle sivulle: taulu tuli seinällä ylösalaisin. Onni sijoitti taulun kotinsa eteisaulan rappujen yläpäähän niin, että sisään tulija näki ensimmäiseksi kunniataulun, joka oli ylösalaisin. Joka ikinen tulija ihmetteli vuorollaan miksi taulu on väärinpäin, johon Halla vastasi vahvalla Rauman murteella ”Mää olen sen tommottist kunnalt saanu, en sunka mää sitä voi muuttamman mennä”.

Tuotanto

Hallan kirjallinen tuotanto jäi verrattain vähäiseksi: vain viisi kirjoitettua kirjaa monen vuosikymmenen aikana. Kirjailijana Halla ei kuitenkaan halunnut muistuttaa ketään muuta, hän halusi olla oma itsensä.
Hallan varhainen tuotanto oli lähellä lyriikkaa, mutta kuten Mika Waltari, hänkin päätyi proosaan. Tulenkantajat vaativat romaanin uudistamista ja Onni Halla omaksui tämän päämäärän itselleen. Runojaan Halla julkaisi antologiassa ”Nuoret runoilijat”. Hän oli kirjoittaja, joka tarvitsi työrauhaa, eteni hitaasti, hioi loputtomasti tekstejään ja teki työtään yöllä.

Esikoiskirja Mustat loimet julkaistiin vuonna 1925. Kirja sai myönteisen vastaanoton, mutta suuri menestys jäi saavuttamatta. Seuraavaa Hallan kirjaa, joka oli Pentti Harjun nuoruus, saatiin odottaa peräti kaksikymmentä vuotta. Onni Hallan viimeinen romaani oli vuonna 1949 julkaistu Oudot virrat, jota kehuttiin jälleen vuolaasti. Jäätyään eläkkeelle opettajan virasta Halla kirjoitti vielä Vihdin kirjan, jonka Vihti-Seura tilasi häneltä.

Kirjojensa merkityksestä ja sanomasta Hallan on sanonut seuraavaa:

”Olen pyrkinyt mahdollisimman täydelliseen ihmiskuvaukseen omine keinoineni. Sen vuoksi olen lakkaamatta kysynyt, mikä on tuon ihmisen sisin olemus, mitä on tuon teon, noiden sanojen, eleiden ja käyttäytymisen takana, se näkymätön sielunliike, josta kaikki johtuu. Analysoin itseäni, analysoin ympärillä olevia ihmisiä etsien ihmisten totuutta. Apunani on ollut koko ympärillä oleva luonto, sekä kuollut että elävä, joka koko ajan myötäilee tuon sisimmän kuvauksen mukana. Itse asiassahan tässä elämässä vähäinen osa on sitä miltä se näyttää meidän silmissämme ja varsinkin kanssaihmistemme silmissä. Kaikkialla on kaksi todellisuutta, tämä jonka yleinen mielipide niin kerkeästi hyväksyy, ja se toinen, josta ei juuri mitään tiedetä.”
(Lähde: Saarenheimo, Eero, ”Onni Hallan ja Pentti Harjun nuoruus” (haastattelu), s. 125-146. Kirjailijat puhuvat: Tulenkantajat. Toim. Ritva Haavikko. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 327. SKS: Helsinki  1976.

Tulenkantaja-ystävät ylistivät Hallan esikoisromaania Mustat loimet

Romaanilla Mustat loimet Halla pyrki uudistamaan kansankuvausta, joka hänen mukaansa kynti tuolloin aallonpohjassa. Halla on sanonut ”yhdistäneensä kansankuvaukseen sisäisen ja ulkoisen elämänvirran toisiaan myötäileväksi kokonaisuudeksi, jota mahdollisimman persoonallinen ilmaisumuoto kannattaisi”.

Tulenkantaja-ystävien kirjoittamissa arvosteluissa teosta ylistettiin, mutta lukeva yleisö ei tuntenut sitä omakseen. Myynti jäi vähäiseksi: kirjan ensimmäistä painosta oli saatavilla vielä 1940-luvun lopulla, neljännesvuosisata sen julkaisemisen jälkeen.

Katkelma Olavi Paavolaisen kirjoittamasta arviosta:

"Jo Hallan esikoisteoksen nimessä paljastuvat tämän romaanin luonteenomaisimmat piirteet: alakuloinen tunnelma, lyyrillisyys ja artistisuus (...) Hän on tahtonut luoda maalaisympäristöön sijoitetun romaanin, mutta ilman sen tapaisen romaanin kolmea tavanomaista elämänehtoa: ympäristökuvausta, tyyppikuvausta ja toimintaa. Kaikki rakentuu tunnelmalle: hetken värinälle, mielentilalle, valaistukselle huoneessa ja ulkosalla. Ihmiset tuntevat ja toimivat vaistomaisesti. Pilviin vetäytyvä taivas, putoavat kellastuneet lehdet, jalanjäljet lattialla, kesäyön monet tuoksut – kaikki saavat aikaan sielussa salaperäisiä liikuntoja, jotka määräävät usein koko elämän suunnan"

(Lähde: Mauriala, Vesa, Uutta aikaa etsimässä Individualismi, moderni ja kulttuurikritiikki tulenkantajien elämässä 1920- ja 1930-luvulla. Gaudeamus: Helsinki 2005).

Lauri Viljanen kirjoitti Uudessa Aurassa helmikuussa 1926:

”Mustat loimet osoittaa tekijänsä kehittäneen itselleen erinomaisen joustavan, hienostuneen, sensualistisesti värähtelevän tyylin. Hänen omalaatuinen tekniikkansa ansaitsee huomiota. Ympäristökuvaus on hänellä näennäistä ja palvelee kokonaan sisäisiä tarkoituksia. Hän tekee tunteiden läikähtelyn havainnolliseksi kuvaamalla rinnakkaisesti sen ohella ympäröivän elämäntilanteen pehmeän esineellisesti, tuoksuin ja värein. Siten hänellä on usein hämmästyttävä kyky luoda henkilöidensä sisäiset tilat aivan kuin näkyvinä, aistimuslämpimästi läsnäolevina lukijan eteen.” 
 
(Lähde: Mauriala, Vesa, Uutta aikaa etsimässä Individualismi, moderni ja kulttuurikritiikki tulenkantajien elämässä 1920- ja 1930-luvulla. Gaudeamus: Helsinki 2005).

Esikoisromaanin julkaisemisen jälkeen jatkamisen olisi pitänyt olla helppoa, mutta Halla joutui toteamaan, kuten niin monet muutkin esikoisteoksensa julkaisseet, ettei kirjoittaminen enää luonnistunut. Itsekritiikki nosti vaatimukset liian korkealla. Halla sanoi myöhemmin joutuneensa esikoisromaanin jälkeen pitkäaikaiseen henkiseen kriisiin, jonka aikana mikään kirjoitus ei tuntunut tyydyttävältä. Myös opettajantyö Härkälässä vei aikaa kirjoittamiselta.

Pentti Harjun nuoruus – omaelämäkerrallinen romaani

Onni Halla palasi pitkän julkaisutauon jälkeen suomalaisen kirjallisuuden eturiviin romaanillaan Pentti Harjun nuoruus, joka julkaistiin vuonna 1946. Halla on kirjoittanut, että ”vasta sota, entisestä työstä, ympäristöstä ja kaikesta tutusta irroittautuminen sekä uudet näköalat, voimakkaat elämykset ja monien asioiden perinpohjainen järkkyminen yhdessä vaikuttivat sen, että pitkä koteloitumisen kauteni vihdoin loppui, ja ryhdyin jälleen oikein toden teolla kirjoittamaan”. Ei Pentti Harjun nuoruuskaan syntynyt kertaheitolla, kirjoittaminen vei kaksi vuotta tai oikeammin kahden vuoden yöt, koska opettajantoimensa takia Halla pystyi kirjoittamaan vain öisin.

Kirjassa kuvataan elämänjanoisen nuorukaisen Pentti Harjun ulkonaisesti yksinkertainen ja jopa tapaukseton tarina. Teoksessa kritisoidaan ankarasti sitä vanhoillista ilmapiiriä, joka helposti lamaannuttaa nuoren elämänhalun. Kirjallisuuskriitikot ylistivätkin romaanin sisäisiä ansioita: sen sommittelua, hienostunutta tyyliä ja ylipäänsä taiteellisuutta.

Pentti Harjun nuoruus on pitkälti Hallan omaelämäkerrallinen romaani. Teoksen tuoreeltaan arvostellut Lauri Viljanen epäili kuitenkin tätä. Viljasen mukaan ”Halla on liian suuressa määrin hienon myöhäisnaturalistisen koulutuksen saanut kertoja harjoittaakseen romaanissa kevyesti naamioitua itsensä purkamista kenen hyvänsä vasta-alkajan tapaan”. Halla on kuitenkin todennut, että esimerkiksi Pentti Harjun lapsuus- ja opiskeluvaiheista kertovat kohdat perustuvat täysin häneen omiin muistikuviinsa lapsuudesta ja Rauman seminaarin opiskeluajoista.

Oudot virrat – Hallan tunnetuin ja kiitellyin teos

Hallan viimeiseksi jäänyt romaani Oudot virrat julkaistiin jo vuonna 1949, yli kolmekymmentä vuotta ennen kirjailijan kuolemaa. Sotien jälkeen Halla oli tullut entistä vakuuttuneemmaksi psykologisen romaanin mahdollisuuksista ja juuri romaanissa Oudot virrat hän kehitteli ihmisen sielun liikkeiden kuvausta sellaisella tavalla, ettei häntä turhaan mainostettu ns. psykologisoivan romaanin edellä kävijäksi Suomessa.    

Kirjan aiheen Halla otti eräästä 1940-luvulla julkisuutta saaneesta henkirikoksesta, mutta tapaus toimii ainoastaan kerronnan ulkoisina puitteina. Kirjallisuuskriitikoiden mielestä Outojen virtojen varsinainen sanottava oli kokonaan Hallan oman luovan mielikuvituksen tuotetta.

Tarina on perusvireeltään synkkä ja siinä kuvataan syitä, jotka saavat mustasukkaisen ja epätasapainoisen päähenkilön lopulta tekemään henkirikoksen. Halla pyrki analysoimaan johdonmukaisen selkeästi päähenkilön mielenliikkeitä ja tekoja, sortumatta kuitenkin sensaatiohakuisuuteen kerrontaan. Suomi-Filmi teki myöhemmin kirjasta ”Olemme kaikki syyllisiä” -nimisen elokuvasovituksen. 

Teokset

• Mustat loimet 1925 
• Pentti Harjun nuoruus 1946 
• Oudot virrat romaani 1949 
• Mörka strömmar 1953 
• Vihdin kirja, kuvauksia Vihdistä kautta aikojen 1969 

Palkinnot

• Valtion kirjallisuuspalkinto vuonna 1950

Tekstinäytteet

Tekstinäyte romaanista Pentti Harjun nuoruus

Silloin vieras laski matkalaukkunsa lattialle ja astui yhden lyhyen askeleen.
Lamppu katossa oli joutunut jollakin tavalla epäkuntoon. Se räiskähti ensin muutaman kerran kirkkaasti ja jäi sitten merkillisen himmeänä värisemään lasikuvun alle.
 Sen niukassa valossa näyttivät äsken tulleen nuoren miehen kasvot kuin hiljan keskeytetyn unen sekoittamilta, ja niillä oli lapsellinen, selkeentymätön ilme, vaikka silmät jo katsoivatkin valppaasti eteensä. Vahvat hiukset hapsottivat hiukan ja olivat luultavasti nopean kävelyn jäljeltä sen verran nihkeät, että niissä juuri ohimokuoppien yläpuolella kiilsi lakin painama jälki. Hän nojasi seinään ja ojentaen kätensä sanoi nimen, jota Pentti ei kuitenkaan kuullut.
 Pitkä, epätoivoinen vihellys nousi yli veturin kohinan ja kaarsi kaikkien vaunujen ohi, vaipuen lopulta hiljaisten metsien pimentoon.
 Pentti oli noussut seisomaan ja sanoi vieraaseen päin:
 "Niin, mikä se olikaan?"
 "Kantola", toisti toinen vähän vaivautuneena siitä, että joutui sanomaan uudelleen oman nimensä ääneen, ja Pentti huomasi ajatuksissaan kertaavansa matkalaukun osoitelippuun kirjoitetut sanat:
 "Eino Kantola"

   (Lähde: Halla, Onni, Pentti Harjun nuoruus, Helsinki: Otava 1946)

Tekstinäyte romaanista Oudot virrat

Päivät Mauno oli Kahalan talon töissä ja odotti illan tuloa kuin huumeessa. Elina oli nyt hänen. Hän rakasti Elinaa, ja he menisivät syksyllä Helsinkiin. Silloin he saisivat olla enemmän yhdessä. Elina oli yksin hänen, eikä siihen ollut kenelläkään mitään sanomista. Se ajatus kuumensi mieltä, niin että kaikki näytti toisenlaiselta kuin ennen. Hän oli onnellinen
 Mutta Elina oli kuin pyörteessä.
 Istuessaan jossain Maunon kasvot levollisina edessään hän ihmetteli itsekseen, että nuo samat kasvot saattoivat hetkessä muuttua niin täydelleen toisenlaisiksi. Hän muistaisi aina, kuinka tuo vaaleana läikkyvä tukka kerran melkein silmänräpäyksessä meni sekaisin ja putosi loivina suortuvina otsalle, niinkuin viha olisi mennyt ensimmäiseksi hiuksiin, kuivannut ne ja kähertänyt niiden päät.
 Rauhallisina Maunon kasvot olivat oikeastaan kauniit ja miellyttävät, mutta jokainen vähänkin voimakkaampi ajatuksen liikahdus repäisi ilmeen joltain kohtaa hajalle, niin että kasvoilla näytti aaltoilevan yhtämittainen tunteen kuohu.
 Tuntui mahdottomalta uskoa, että nuo ikään kuin syvyyteen tuijottavat silmät voivat avautua pitkäksi aikaa tyyninä katsomaan eteensä ja kietoa toisen sellaiseen hellyyden hehkuun, joka vakuutti lakkaamatta: Minä rakastan.

   (lähde: Halla, Onni, Oudot Virrat, Helsinki: Otava 1949, s. 184-185)

Lähteet

• Saarenheimo, Eero, ”Onni Hallan ja Pentti Harjun nuoruus” (haastattelu), s. 125-146. Kirjailijat puhuvat: Tulenkantajat. Toim. Ritva Haavikko. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 327. SKS: Helsinki 1976.
•  Mauriala, Vesa, Uutta aikaa etsimässä Individualismi, moderni ja kulttuurikritiikki tulenkantajien elämässä 1920- ja 1930-luvulla, (Gaudeamus: Helsinki 2005).

• Karjala 6.12.1946, , ”Elämännälän hieno tulkki. Onni Halla: Pentti Harjun nuoruus”. Tirkkonen.
• Vapaa Sana 8.12.1946, ”Elämä ilman sisältöä. Onni Halla: Pentti Harjun nuoruus”. Rydberg.
• Viljanen, Lauri, ”Onni Hallan paluu. Onni Halla: Pentti Harjun nuoruus”. Helsingin Sanomat 9.12.1946.
• ”Syitä tutkimassa: Onni Halla Oudot virrat” Hyvinkään Sanomat 28.2.1950.
• ”Kirjailija Onni Halla kuollut” Luoteis-Uusimaa 30.6.1981.
• ”Onni Halla on lähtenyt”, Vihdin Uutiset 15.7.1981.
• ”Halla jätti testamentin, muistojuhla lauantaina” Luoteis-Uusimaa 8.10.1981.
• ”Onni Hallaa muisteltiin lämmöllä Vihdissä” Länsi-Uusimaa 13.10.1981 nro 154.

•  Heljä Solen haastattelu 6.9.2006. Haastattelija Jani Karell.

•  Professori Kerttu Saarenheimon esitelmä Onni Hallan muistojuhlassa 10.10.1981.