Annikki Bärman

Vihti

Itse olin kuin rapakivi: kaikki minussa oli murenemassa pieniksi siruiksi kunnes jäljellä ei olisi mitään. Vanhemmistanikaan ei ollut jäljellä enää muuta kuin haalistuva muisto. Heidän säästönsä jaettiin liukkaasti kahden vanhemman veljeni tai heidän omaistensa kesken. Minun osakseni tuli huonekalujen, vaatteiden ja taloustavaroiden korjaaminen: toisin sanoen kaiken roinan hävitys. Huonekalut olivat vanhoja, astiat kuluneita, jopa taulujen kehyksetkin näyttivät rapistuneilta. Ei ihme, että puhutaan ajan hampaasta: tuntui kuin joka huonekalua, lautasen reunaa tai taulun kehystä olisi jokin näkymätön olento purrut. Pienin ja julmin hampain, mutta kuitenkin. Aika oli kuin tuuli tai sade, joka huuhtoo ja kaluaa rapakiveä, kunnes saa sirun irtoamaan. Ja niin edelleen. Kunnes mitään ei ole jäljellä.

(lähde: Annikki Bärman, Neljä muotokuvaa, FinnEpos Oy 1994 Jyväskylä)