Heikki Toppila 
1885-1963

Heikki Toppila syntyi Paavolan pitäjässä. Pian syntymän jälkeen perhe muutti Pohjois-Pohjanmaalle Liminkaan, mistä isän suku oli kotoisin. Kirjailijan äiti, emäntä Reeta 1741Toppila oli kotoisin Värminkoskelta.  Isä kielsi aluksi kirjailijan oppikouluun menon, koska vanhimmasta pojastaan hän ilmeisesti toivoi työnsä jatkajaa. Lopulta kirjailija kuitenkin aloitti opinnot Kajaanin seminaarissa ja valmistui opettajaksi vuonna 1907 (joidenkin lähteiden mukaan vuonna 1908). Opiskeluvuosinaan kirjailija harrasti urheilua, torvensoittoa, näyttelemistä ja perusti puhujaseuran. Myöhemmin Toppila olikin suosittu lausuja erilaisissa juhlissa. Isän kuoltua Sirolan tilaa jäi hoitamaan veli Hannes.

Ensimmäisen työpaikkansa opettajana Toppila sai Vihannin Korvenkylästä, hän toimi myös sijaisena Viipurin Tiiliruukin koululla v. 1908-1909. Toppilan serkusta, kuuluisasta laulajasta Abraham Ojanperästä, tuli Toppilalle kannustava tukija kirjallisissa pyrkimyksissä.  Ojanperän kotona Toppila tapasi mm. Eino Leinon, jonka kerrotaan todenneen Toppilan kirjallisista taipumuksista: ”Runoilijaa teistä ei tule, mutta kyllä proosakirjailija”. Vakinaisen viran Toppila sai Oulun Laanilan kansakoulussa 1909, Oulujoella hän toimi lopulta mm. johtajaopettajana neljätoista vuotta. Perheetön kirjailija oli mukana mm. nuorisoseuratyössä ja toimi näytelmien ohjaajana ja esittäjänä. Hän oli myös innokas pyöräilijä. Opettajavuosinaan Toppila suoritti myös yliopisto-opintoja. Hän luki mm. kansanrunoustiedettä, kieliä, kansatiedettä, historiaa, kasvatusoppia ja arkeologiaa. Vuosien 1917-1918 vaihteessa kirjailija kokeili maalaisliiton piirisihteerin ja lehden toimittajan töitä.

Toppila jätti opettajan virkansa vuonna 1924, koska hän totesi kirjoittajan ammatin ”vaativan koko miehen”. Erotessaan virasta hän oli jo julkaissut kaksi novellikokoelmaa. Vapaana kirjailijana hän muutti aluksi Vihantiin, sitten Liminkaan. Toppila asui kahteen otteeseen Vihdissä. Vuoden 1926 lopulla Toppila asui jonkin aikaa Nummelassa. Toppila ja runoilija Einari Vuorela asuivat kirjailija-opettaja Urho Karhumäen luona. Loppiaisena vuonna 1927 Toppila muutti tilapäisesti ns. Ridalin taloon, samoihin aikoihin kirjailija tutustui tulevaan vaimoonsa Anna Salmiseen. Salminen toimi Nummelan kansakoulussa rouva Karhumäen sijaisena. Lyhyen kihlauksen jälkeen he avioituivat juhannuksena 1927. Anna Toppilan opettajanviran takia Toppilat asuivat jonkin aikaa sekä Espoossa että Raumalla, mutta muuttivat välillä takaisin Nummelaan 1930-luvulla. Vuonna 1932 Toppilat muuttivat Hinthaaraan, Porvoon maalaiskuntaan. Myöhemmin Toppilat asuivat Kuusankoskella.

Veikko Helle muisteli vuonna 1997 Toppilaa: ”Hänellä oli tapana aamuisin tehdä pieni lenkki…Aseman lenkki… ja kun oli pakkasaamu, hän oli vetänyt turkin päälle ja kaulukset pystyyn ja höyry vain kävi sieltä kun hän puuskutti siitä mennä ohi. Hän tietysti latautui tällä tavoin päivän mittaiseen kirjoittamiseen.”  Vihdissä ollessaan Toppila ystävystyi myös Vilho Kuorikosken kanssa. Toppilan tiedetään kuunnelleen Kuorikosken merimiestarinoita. Veikko Hellen mukaan Kuorikoski luetutti romaanikokeilunsa Toppilalla.  Romaanin käsikirjoitus saattoi jäädä myös Toppilalle, tätä väitettä ei kuitenkaan ole pystytty pätevästi todistamaan.

Toppila oli mukana perustamassa toukokuussa 1925  ns. Toukokuun ryhmää. Ryhmässä olivat mukana mm. L. Onerva, Einari Vuorela, Uuno Kailas ja Toppilalle tärkeä Arvi Kivimaa. Toppilaa nähtiin myös Tulenkantajien tapaamisissa, vaikka hän ei ollutkaan varsinaisesti Tulenkantaja.

Kirjailija sai SKS:n palkinnon vuonna 1933 ja Aleksis Kiven palkinnon vuonna 1951.

 

Heikki Toppila vanhempi harrasti mm. kirjallisuutta. Hän ehtikin nähdä poikansa kirjoittamia tekstejä, mutta kirjailijan esikoisteos julkaistiin vasta isän kuoleman jälkeen. 1800-luvun lopulla kansakoululainenkin sai romaaneja luettavakseen kirjaston ja nuorisoseurojen kautta. Kirjailijan ensimmäisiä omia teoksia oli Oulusta ostettu Juhani Ahon Jäniksenpoikalastut. Nuorukaisena Heikki Toppila alkoikin kirjoittaa omia tekstejä. Runoja Toppila kirjoitti jo 14-15-vuotiaana.

Toppilan tuotannon erikoispiirteitä ovat synkät kansantarinat sekä mystiikan, unien ja näkyjen riivaamat ihmiset. Pohjoispohjanmaa, lapsuuden ja nuoruuden havainnot, näkyvät myös Toppilan tuotannossa.  Teoksissaan kirjailija kuitenkin käyttää epämääräistä aikaa tai paikkaa. Useilta kotimaan matkoiltaan kirjailija keräsi mm. sanontoja eri puolelta Suomea.  Tuotannolle on ominaista myyttinen kansankuvaus ja voimakas tyylittely. Arvi Kivimaan mukaan Toppila kaivautuu syvälle kansansieluun ja ”…tavoittaa sieltä sairaan uskonnollisen hurmoksen, hillittömän viinanhimon ja lihan muiden syntien salaisuuksia”.  Toppilalle tyyli oli kovan työn tulos, tyylitaito ei ollut hänelle myötäsyntyistä. Toppila luki paljon, myös käännöskirjallisuutta. Yliopistossa ja lausunnan opiskelussa tutuksi tullut tyylin analyysi auttoi Toppilaa kun hän etsi ominta luovaa ilmaisua.

Teoksiaan Toppila valmisteli huolellisesti ja teki tarkkaa taustatyötä mm. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa. Vanhasta kirjallisuudesta Toppila etsi esimerkiksi aiheeksi sopivia kummitusjuttuja ja tutki kieltä. Toppila keräsi muistiin mm. paikallisia sananparsia. Matkoiltaan Toppila julkaisi kertomuksia ja matkapakinoita Kalevassa.

Vuonna 1909 Heikki Toppila kirjoituksia julkaistiin jonkin verran Oulun maalaisliittolaislehti Liitossa. Laanilan vuosina Heikki Toppila lähetti WSOY:lle neljä romaanikäsikirjoitusta, joita ei koskaan julkaistu (Sielujen säveliä v. 1908, Kohtalon uhrit v. 1914, Barabbas v. 1914 ja Onni vaihtuu v. 1915). Opettajavuosien runoja julkaistiin jonkin verran lehdissä ja albumeissa. Näiden vuosien tuotantoon kuuluu melkoinen määrä juhlarunoja, joissa Toppila on kokeillut esimerkiksi Kalevalan mittaa. Osa runoista painettiin erillisinä lehtinä ja ne oli tarkoitettu juhlayleisön ostettaviksi. Tyypillinen runojen aihe oli kotiseudun ylistys.

Viimeisimmän käsikirjoituksen hylkäyksen jälkeen seurasi parin, kolmen vuoden tauko, kunnes kirjailijan esikoisteos, novellikokoelma, Helvetin koira julkaistiin vuonna 1925. Teoksen kustansi WSOY. Ensimmäinen Helvetin koiran novelleista, Ralli-Riitu, julkaistiin kuitenkin jo vuonna 1917 Suomen Kuvalehdessä. Helvetin koiran novelleissa Toppila ei suinkaan ihannoi maalaiselämää, vaan on pikemminkin satiirinen tarkkailija. Seuraavan novellikokoelman Valkealan vaarin jouluviinoja julkaisi Kirja jouluksi vuonna 1923. Toppilaa kiitettiin tiiviin tunnelman luomisesta. Koskimiehen mukaan novellikokoelma on kuitenkin Toppilan vähäpätöisin tuote, vaikka aikalaisarvostelut olivatkin myönteisiä ja kirjailijaa pidettiin lupaavana. Yrjö Juustila on kirjallisuuden lisensiaattitutkimuksessaan tutkinut Toppilan tuotantoa ja Toppilan suhdetta ekspressionismiin sekä Toppilan tuotannon symboliikkaa. Toppilan arkkityypit, novellien päähenkilöt, Helvetin koiran naiset sekä myöhemmin Valkealan vaariin jouluviinojen miehetkin, kantavat mukanaan erilaisia piinaavia syyllisyyden taakkoja. Nämä ahdistavat syyllisyyden tunnot palautuvat päähenkilöiden elämään erilaisina takautumina. Novelleissa Toppila vielä hakee tyyliään, mutta symboliikka, unien ja takautumien käyttö, näkyy jo ensimmäisissä kokoelmissa. Tutustumista ekspressionistiseen ilmaisuun Toppilaa kannusti ilmeisesti serkku Abraham Ojanperä, joka oli opiskellut Saksassa. Ekspressionismiin Toppila tutustui myös Toukokuun ryhmäläisten välityksellä.

Erottuaan opettajan virasta vuonna 1924 Toppila työsti useampaa romaanisuunnitelmaa. Esikoisromaanin Auringon nousun maahan julkaisi WSOY vuonna 1926, teoksen Toppila kirjoitti kesällä ja syksyllä v. 1925. Esikoisromaania pidetään Toppilan pääteoksena. Se on synkkä talonpoikais- ja rakkaustarina, tunnelmaltaan alakuloinen ja kolkko.  Tarinassa Toppilan esikuvana on saattanut olla tositapahtuma. Rakkaustarinan ohella teoksessa käsitellään itsemurhan tehneen miehen sukumuistoja. Aikalaiskriitikko Koskimies toteaa: ”…syytä kiinnittää erikoista huomiota Toppilan esikoisromaanin tekniikkaan. Sehän ei, kuten tunnettua, ole jäsennelty normaaliromaanin tapaan: tapauksia ei varsinaisesti suoraan kerrota, vaan niiden annetaan lähinnä heijastua siitä kollektiivisielusta, joka on kirjan varsinainen päähenkilö.” Toppilan romaaneissa tärkeä osa on vuoropuhelulla, keskustelulla, havainnollisilla kuvilla, ei niinkään juonella - nämä piirteet näkyvät jo siis esikoisromaanissa. Yrjö Juustilan mukaan Auringon nousun maahan esikoisteos on rakenteeltaan puhdasta ekspressionismia, myöhemmässä tuotannossa ekspressionismi ei ole yhtä selvää. 

Toppila käsittelee tuotannossaan usein kuolemanpelkoa ja painajaisia. Kuoleman siiveri saikin ilmestyessään 1928 ristiriitaisen vastaanoton sen painajaistunnelmien takia. Koskimies toteaa novellikokoelmasta: ”…edustaa uusimmassa kirjallisuudessamme mitä täydellisintä eepillistä modernismia, joka on hämmästyttävän omalaatuista…”. 

Päästä meidät pahasta romaania Toppila työsti noin kolme vuotta. Kirjailijaa askarrutti talonpoikaisen kulttuuriromaanin aate. Toppilan esikoisromaanin arvosteluissa Lauri Viljanen viittasi kansankuvauksen renessanssiin. Päästä meidät pahasta sai ilmestyessään kiittävät aikalaisarvostelut. Romaaneissa ”Päästä meidät pahasta” ja Tulisilla vaunuilla henkilöt taistelevat luonnon voimien lisäksi itsensä kanssa, esimerkiksi alkoholismin kanssa. Tulisilla vaunuilla teoksessa siirrytään kuvaamaan jo 1900-luvun talonpoikaiselämän muutoksia, kun taas romaanisarjan aloitus Päästä meidät pahasta lähtee liikkeelle 1870-luvun suomalaisesta perinteisestä kyläyhteisöstä.

Toppilan myöhemmissä teoksissa Siernaporin kuningas (1937), Onnen kultamoukari (1941)ja Ja niin tuli kevät taas (1945) on käsitelty osittain samaa aihetta, mutta aikaisempaan tuotantoon verrattuna valoisimmissa merkeissä: nuoret rakastavaiset joutuvat erilleen, mutta mutkien kautta päätyvät takaisin yhteen. Kirjassa Nuoruuden kujanjuoksu (1949) on yhtenä päähenkilönä Auringon nousun maassa teoksessa itsemurhan tehneen miehen poika.