Hanna Ekola

Lohja, Nummi-Pusula


Entä jo surua ei olisi
jos ei olisikaan kyyneleitä
ei ikävää
ei kaipausta?
Se vasta surullista olisi.
Koska silloin ei olisi ollut rakkauttakaan.
Sillä niin paljon kuin on rakkautta
niin paljon on myös surua.
Ne ovat kuin sisarukset
tai saman puun oksat,
kasvavat yhteisestä maaperästä.

Runo on teoksesta Otan osaa, samoin seuraava:

Katselen väentungoksessa ihmisiä.
Annan katseeni viipyä tuntemattomissa kasvoissa.
Hiljaa mielessäni kyselen:
Kenet sinä olet menettänyt?
Puolison?
Lapsen?
Äidin? Isän?
Siskon? Veljen?
Ystävän?
Entä miten sinä selvisit?
Tai miten opit elämään sen kanssa?
Tätä kyselen ja
sydämeni suurella sanattomuudella
otan osaa suruusi,
Olipa se sitten vielä sammuttamatonta kipua
tai jo hentoa aamun sarastusta.

Runo teoksesta Valoa ja voimaa:

Joskus on hyvä,
       että sanoja on vähän
   ja tilalla enemmän
       hiljaisuutta,
       rauhaa,
       seesteisyyttä.

   Silloin saa tilaa
        puhua se
        mikä muuten jäisi piiloon,
        jonka ääni vaientuu
        turhien sanojen alle.