Saima Harmaja

Lohja


Saima HarmajaSaima Rauha Maria Harmaja syntyi Helsingissä toukokuun 8. päivä 1913 ja kuoli huhtikuun 21. päivä 1937, vajaan 24 vuoden ikäisenä.

Perheen kesäpaikka Heimo Lohjan Jalassaaressa oli Saiman rakkain paikka maan päällä. Siellä hän vietti kaikki kesänsä yhtä lukuun ottamatta. "Suorastaan ihmettelen että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka nöyrästi tyytyvät muihin kesäpaikkoihin", kirjoitti Saima itse omaelämänkerrassaan, joka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen teoksessa Aleksis Kivestä Saima Harmajaan (WSOY). "Koivikkohuvilassamme Heimossa on mieleni aina onnellisin ja tasapainoisin. Melkein kaikki luonnonrunojeni kesäiset aiheet ovat näiltä seuduilta."

 Saima syntyi kansantaloustieteilijöiden Leo ja Laura Harmajan perheeseen. Perheessä oli 4 lasta: Outi oli Saimaa vajaa kaksi vuotta vanhempi, Tapani neljä vuotta nuorempi ja nuorin lapsista oli Kirsti.

Lapsesta asti Saima piti päiväkirjaa sekä kirjoitti runoja. Ne auttoivat häntä hänen kouluaikanaan vaivanneessa raskasmielisyydessä ja unettomuudessa. Hän itse kertoo elämäkerrassaan, että matematiikka puristi aivoja ulkoapäin ja runous alkoi puristaa sisältäpäin.

Saima oli lapsena reipas villikko, poikatyttö, vahva, jopa isokokoinen. Luonteeltaan hän oli hätäilevä, murehti kouluasioita mutta hänellä oli paljon ystäviä ympärillään, heistä rakkain kuitenkin oma Outi-sisko. Laura Harmaja kuvaa tyttärensä luonteenpiirteitä elävästi kirjoituksessa Isossa koulussa, joka julkaistiin 1939 teoksessa Elämän auetessa.

Aluksi päiväkirjat olivat pieniä vihkoja, joista ensimmäisen Saima aloitti jo 8-vuotiaana. Osia niistä on julkaistu Saima Harmajan sisaren Kirsti Topparin toimittamassa Varhainen kevät -teoksessa vuonna 1977 sekä samoin hänen toimittamassaan Palava elämä -teoksessa vuonna 1985.

 

Palava elämä sisältää myös ennen julkaisematonta, mm. varhaisimman vihkosen, joka löytyi vasta näihin aikoihin. Saiman päiväkirjoja oli kaikkiaan toistakymmentä, sivuja yhteensä yli 2500. Hän piti lapsuudesta asti elämänsä jokaisena vuotena päiväkirjaa, mutta kertoo itse elämäkerrassaan, että 10-12 -vuotiaana kirjoittamisessa oli pitempiä taukoja "jolloin olin terveimmilläni enkä välittänyt muusta kuin ulkoleikeistä". Päiväkirjoja julkaistiin ensi kerran jo 1938, jolloin ilmestyi Laura Harmajan toimittamana Kootut runot ja runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa.

Saima sairastui ensi kerran vakavammin 13-vuotiaana. Hän joutui olemaan pois koulusta lähes koko lukuvuoden 1929-1930, jolloin hän oli mm. Hyvinkään parantolassa toipumassa ja isoäidin luona Juvan Kurkimäellä. Keväällä hän pääsi äitinsä kanssa ulkomaanmatkalle Keski-Eurooppaan, ja palattuaan sieltä suoritti heinä-elokuussa väliin jääneen vuosiluokan niin että pääsi takaisin oman luokkansa pariin syksyllä. Hän nautti jälleen ystävistään, nauroi paljon, tunsi olevansa vahva ja terve, teki kepposia luokkatovereiden kanssa. Mutta kuten nuoruuteen kuuluu, välillä epätoivo valtasi mielen ja hän tunsi itsensä samaksi murheelliseksi Saimaksi kuin edellistalvena. Hän sairastui keväällä pitkäaikaiseen kuumeeseen, pelkäsi joutuvansa sairaalaan, mutta pääsi kuitenkin Heimoon kesän alussa. "Näitä onnellisia päiviä ei kukaan, kukaan voi ottaa minulta. Minä olen nähnyt auringon ja pilvet ja tuulen ja vihreän maan, ja minä voin koska tahansa kutsua ne sydämestäni esiin - silloin kun se kaikki kauheus taas alkaa." (Päiväkirja 27.7.1931.) Syksyllä hän joutui jälleen sairaalaan, Nurmijärvellä sijaitsevaan Nummelan parantolaan.

 

 

Vanhempien oli joskus vaikeaa ymmärtää alituista halua kirjoittamiseen. Kun Saima toi todistuksen nähtäväksi, äiti sanoi hänen tuhlanneen kaiken energiansa päiväkirjoihin ja runoihin. Ja 13-vuotiaana Saima tilitti: "Isä ja äiti luulevat, että harrastan kirjoittamista suunnilleen samalla tavalla, kuin Outi harrastaa koruompelua tai vesivärimaalausta. Silloin tällöin aivan kevyesti ja ohimennen. Ainakaan eivät he aavista, että panen koko sieluni runoihini." (Päiväkirja 8.2.1927.) Ja vielä voimakkaammin ristiriita ilmeni keväällä 1927, jolloin Saima oli sairaana: "Katso, isä ja äiti, varsinkin äiti, ovat nyt sairauteni aikana alkaneet kiinnittää huomiota kirjoittamiseeni. He ovat siitä samalla tavalla kiinnostuneita kuin vaarallisesta kasvannaisesta, joka on ilmestynyt minuun ja joka on aivan äkkiä pienestä alusta kasvanut häiritsevän suureksi. Niin, juuri sillä tavoin he kohtelevat runoiluani." (Päiväkirja 4.4.1927) Saima rakasti kuitenkin syvästi vanhempiaan, arvosti heitä, samoin kuin vanhemmat lapsiansa. Keskeiset perhesiteet olivat kiinteät, huolehtivat, hellätkin. "Rakkaat, rakkaat vanhemmat, miten paljon te olettekaan kärsineet poloisen ruman ankanpoikasenne takia. Heidän vuokseen, hyvä Jumala, heidän vuokseen, auta minua tulemaan joutseneksi!" Saima kirjoitti toukokuun lopulla 1927.

 

Saima ihaili varhaisnuoruudessaan Tulenkantajia, johon johtohahmoina kuuluivat runoilijat Katri Vala ja Erkki Vala, Elina Vaara sekä nuori Mika Waltari. Hän lähetti runojaan Nuoren Voiman Liittoon jo keväällä 1927, 13-vuotiaana. Nuori Voima -lehdessä julkaistiin kaksi Saiman runoa, Huhtikuun sade ja Mietelmä. Nämä ovat hänen ensimmäiset julkaistut runonsa. Tammikuussa 1928 hän sai tietää että hänet on hyväksytty Nuoren Voiman liiton jäseneksi. Hän tunsi nyt kuuluvansa joukkoon joka ymmärtää häntä. Hän alkoi valmistella hopeamerkkinäytettään ja lähetti sen liittoon tammikuussa 1929 mutta ei itsekään uskonut sitä hyväksyttävän. Niinpä Saiman päiväkirja sai huhtikuussa 1929 vuodatuksen, kun Mika Waltari soitti ja pyysi käymään, "vaikka hänen lausuntonsa olikin kyllä vähän ikävä". Hän kertoi hylänneensä Saiman kokoelman etupäässä sen takia että se oli liian pitkä ja siinä oli liian paljon runoja.

"Hän sanoi että kahdeksasta yhtä aikaa saapuneesta näytteestä oli minun lupaavin, että minussa on hyvin paljon mahdollisuuksia ym. ihanaa. - Ei ole meidän tietääksemme ketään muuta, johon voitaisiin kiinnittää niin paljon toiveita kuin teihin. - Olen hyvin, hyvin onnellinen!" kirjoittaa Saima päiväkirjassaan 7.4.1929. Vierailu Mika Waltarin luona sai Saiman vanhempien tunteet kuohumaan. He eivät hyväksyneet, että 15-vuotias tyttö lähtee yksin nuoren poikamiehen asunnolle, se oli täysin vastoin sen ajan sopivaisuuskäsityksiä. Leo Harmaja kohtasi Saiman eteisessä kun tämä oli lähdössä:" Kirjoittaminen ei ole sinulle vielä muuta kuin ajanviete, joka on noussut päähän." - "Se on elämä!" vastasi Saima isälleen.

 

Syksyllä 1931 hän lähetti uudelleen runonsa hopeamerkkinäytettä varten Nuoren Voiman Liittoon. Hän pohti päiväkirjassaan runon tekemisen onnea ja tuskaa: "Oi mikä tehtävä! Jännityksessä ja kivussa synnyttää runo, taistella se esiin hämärästä, panna siihen oman sydämensä värinä ja tuli. Ja sitten - alati, alati - hylätä se, astua sen yli, polkea se jalkoihinsa. Ja tätä on kestänyt jo kuudetta vuotta." (Päiväkirja 8.1.1932.)

 Myöhemmin Saiman vartuttua hän ei enää nähnyt ihailun aihetta Tulenkantajissa. Hänen mielestään he elivät epäsiveellisesti, ryyppäsivät ja rellestivät. Saima itse etsi henkisempää olotilaa ja kaipasi rauhaa ja hiljaisuutta luomistyölleen.

 

Tuotanto

Saima Harmajan esikoiskokoelma Huhtikuu ilmestyi keväällä 1932 Saiman ollessa vielä koululainen, nuori abiturientti. Hän oli antanut kokoelmansa Waltarille luettavaksi ja tämä oli lähettänyt sen kustantajalle tammikuussa. Saima sai melko pian tiedon sen hyväksymisestä. "Minä olin aivan nuori, aivan kevyt, kaikki tuska oli lähtenyt minusta." (Päiväkirja 2.2.1932.) Kokoelma sisältää runoja vuosilta 1929-1932. Ne ovat sävyltään uskonnollisia, hän potee niissä myös ahdistusta, tuskaa, suorastaan "maailmantuskaa". Usein esiintyvänä teemana on myös tuonpuoleinen, uskontoon liitettynä. Saiman esikoiskokoelma noteerattiin kaikissa kirjallisissa piireissä, arvostelijat kiinnittivät siihen huomiota. Johtavimmat kriitikot kuten Lauri Viljanen Helsingin Sanomissa ja Kaarlo Marjanen Uudessa Suomessa kiittelivät kokoelmaa. Saima kirjoitti toukokuussa 1932 päiväkirjaansa: "Olen niin iloinen, iloinen - vaikka jäisinkin ylioppilaskirjoituksissa. Olen sulkenut sydämeeni Viljasen arvostelun Huhtikuusta, minä rakastan sitä, se uinuu koko ajan alitajunnassani. Hän sanoi juuri sitä, mitä niin mielelläni halusin kuulla, hän ei pelottanut minua puhumalla tulevaisuudesta, niin kuin Kojo, vaan sanoi, että nämä runot kannatti julkaista, että ne ovat välittömiä ja koruttomia ja aitoja."

 

Harmajan toinen kokoelma Sateen jälkeen ilmestyi syksyllä 1935. Se sisältää edelleen uskonnollisia runoja mutta myös rakkausrunoja sekä paljon kuulakkaita luontoaiheisia. Loppupuolella on myös runoja Italian matkalta, jonka Saima teki yhdessä italiaa opiskelevien kanssa kesällä 1935. Runoja on päivätty Krakowassa, Etelä-Unkarissa, Italian rajalla, Firenzessä ja Bassanossa, joka Saiman mielestä oli viehättävä pikkukaupunki vuorten juurella. Siellä hän sai levätä useamman päivän, mutta muuten huonosti järjestetty Italian matka joudutti hänen sairastumistaan.

Kokoelma Hunnutettu ilmestyi syksyllä 1936. Hän oli tuolloin jo kokenut elämänsä suurimman surun, rakkaan sisarensa Outin kuoleman, ja omisti kokoelman sisarelleen. Suru-osaston runot syntyivät murheellisina kuukausina jolloin perhe suri vanhimman tyttärensä äkillistä poismenoa. Hän menehtyi esikoislapsensa synnytykseen ja Saima suri myös sitä, ettei tartuntavaaran vuoksi saanut pitää pienokaista sylissään, ainoastaan katsella häntä lasiovesta, joka oli varta vasten rakennettu Harmajien asuntoon. Hunnutettu jäi valitettavasti ilmestyessään ehkä Kaarlo Sarkian runokokoelman Unen kaivo varjoon.

 

Samoin Saima Harmajan kuoleman jälkeen ilmestynyt kokoelma Kaukainen maa (1937) oli sisällöltään suurimmaksi osaksi sisarvainajalle ja tämän pienelle lapselle omistettu. Saima suunnitteli tätä kokoelmaa kevättalvella 1937.Hän kokosi runojaan vuodelta 1932 lähtien, laati osan Palava sydän, jonka aikoi liittää uuteen kokoelmaan. Hän sai pääosin sen hahmoteltua, mutta Saiman äiti viimeisteli sen lopullisesti. Laura Harmaja nimesi muutaman otsikkoa vaille jääneen runon ja muovaili hieman kesken jäänyttä runoa Unohdus. Viimeisin runo Rakas kuolema löytyi Saiman kuoleman jälkeen ja oli päivätty 10.4.37. Hän ei ollut halunnut näyttää sitä vanhemmilleen eläessään, vaan oli kätkenyt sen patjansa alle.

Saima Harmajalla todettiin keuhkotauti, itse asiassa diagnoosi varmistui vasta 1935 Italian matkan jälkeen. Hän oli kuitenkin seuraavana keväänä melko hyvässä kunnossa, mutta Outi-sisaren kuolema sekä Saiman pitkäaikaisen rakkaussuhteen päättyminen veivät elämänhalun ja sen myötä terveyden lopullisesti. 1930-luvulla ei keuhkotautiin ollut vielä juuri muuta hoitoa kuin raikas ulkoilma, lepo, keuhkojen typetys ja joissain tapauksissa leikkaus.

Teokset

  • Huhtikuu. Runoja, 1932
  • Sateen jälkeen. Runoja, 1935
  • Hunnutettu. Runoja, 1936
  • Kaukainen maa. Runoja, 1937
  • Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa, 1938
  • Elämän auetessa. Koulutytön päiväkirjoja, 1939
  • Päiväkirjan lehtiä vv. 1933-37, 1942
  • Valikoima runoja, 1958
  • Varhainen kevät, lisälehtiä Saima Harmajan päiväkirjoista. Toim Kirsti Toppari,1977
  • Palava elämä. Päiväkirjaa, kirjeitä. Toim Kirsti Toppari, 1985
  • Aamusateen maa, valikoima kokoelmista Huhtikuu, Sateen jälkeen, Hunnutettu, Kaukainen maa, Jälkisatoa. Toim. Aino-Kaarina Mäkisalo, 1988
  • Sydämeni soi. Valikoima runoja ja päiväkirjaotteita, 1988
  • Läheisyys, 1994

Tekstinäytteet


Aukeama teoksesta Saima Harmaja, Palava elämä, Päiväkirjaa, kirjeitä; toim. Kirsti Toppari; WSOY 1985

KEVÄT (1931, kokoelmasta Huhtikuu)

Tulen kuoleman varjon maasta.

tulen iltaan vaaleaan.

Näen mykkänä: vihreä huntu

on tullut ja kietonut maan.

Ja on tuulta ja tuoksua lauhaa,

ja linnunlaulua soi,

- kun omassa rinnassani

sydän kuoleva vaikeroi.

 

Oi ei! Tämä maa on kaunis!

Tämä on ja pysyy ja jää.

Se, mikä on iskenyt minuun,

ei voi tätä järkyttää.

Tämä heleä, kostea multa,

Tämä kirkkaus loppumaton,

se ei välitä, välitä, vaikka

joku sydän murtunut on

 

 

TAOTTU SYDÄN (21.11.1931, kokoelmasta Huhtikuu)

Tuskan ahjossa kerran suli

sydämeni kova ja hiljainen.

Sitä liekit söi, sen puhdisti tuli,

ja itse kuolema takoi sen.

 

Niin, elämä: aseellas raskaimmalla

lyö, iske! Enää en murtua voi.

Minun sydämeni helisee moukarin alla,

mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin se soi.

 

HAAVOITTUMATON

(30.7.1935, kokoelmasta Sateen jälkeen)

Niin kuulumattomin ja hennoin siivin

on onni sydämeeni lentänyt

niin että kipu, jota pakoon hiivin,

vain sana vailla elämää on nyt.

Lähellä hengität, oi kaivattuni,

sun suontes syke suonissani on,

Niin hetken hohtavan kuin aamu-uni

ma, arka, olen haavoittumaton.

 

PALUU

(Heimossa, Lohjalla 28.5.1936, kokoelmasta Hunnutettu)

Kuin taivaan pihaan astun kotilehtoon,

mi tyynnä tuoksuu paistaessa ehtoon,

kun peippo puhkee viime lauleluun.

Väkevä heleys jo hehkuu puissa,

tutuissa, versoneissa, kaivatuissa,

ja kukkuu käki myöhän toukokuun.

 

Niin suvi kirkas puhjennut on salaa.

Pesäänsä paarmalintupari palaa,

ja kotiin palaa sydämeni mun.

Ihanat koivut kevätkutrein pitkin,

te surun tiedätte, se, jota itkin,

myös lohdutuksen, multa salatun.

 

Kai allamme hän käykin, henki hellä,

soi tuulen kiharoitaan leyhytellä

ja käsin kuulain sitoo köynnöksen.

Keveitä jälkiänsä täynnä ihan

lie polut armaat ruohoittuneen pihan.

ne kätkee luumutarha valkoinen.

 

Omenankukkain harso puuntaa siellä.

Heleä hame häilähtikö tiellä,

hymyykö hiukan ummut sireenin?

Niin kauan kurkoitin pois, yli partaan.

Nyt luona pensaan vihreän ja hartaan

mua vartooko hän silmin suloisin?

 

Ja aallon alla pilven kuulto nukkuu,

mut unta vailla käki hiljaa kukkuu,

ja päivä vajoo kultahämärään.

Pois vuoteellansa lentää viime perho.

Yö ensimmäinen suven! - Kukkaverho

putooko yli kuilun, jonka nään?

 

ODOTTAJA

(28.3.1937, kokoelmasta Kaukainen maa)

Sydämessä armo rauhan

varron mielin iloisin,

kivun hetkin lyhyin, lauhan

levon hetkin pitemmin,

miten kääntyy elämäni,

minne, askel, minut viet,

vaikka vielä silmiltäni

suljettu on kaikki tiet.

 

Kahden valtakunnan rajaa

tyyni laakso vartioi.

Siellä odottajan majaa

sydän harras pitää voi.

Musta kuilu yksin johtaa

maahan, jota tunne en;

jyrkän vuoren jalka kohtaa

tiellä kodin entisen.

 

Ohenevan hunnun maisen

tiedän tiellä molempain,

selkenevän jumalaisen

poven salaisuuden vain.

Siksi laakson vihannalla

helppo odotella on,

rakkauden siiven alla,

kypsyessä kohtalon.

 

Lähteet

Kirsti Topparin haastattelu Heimossa 23.5.2002

Aleksis Kivestä Saima Harmajaan. Suomalaisten kirjailijain elämäkertoja, 1943

Varhainen kevät. Lisälehtiä Saima Harmajan päiväkirjoista. Toim. Kirsti Toppari, 1977

Palava elämä. Päiväkirjaa, kirjeitä. Toim. Kirsti Toppari, 1985

Linkit

Saima Harmaja-seura (http://www.puolikuu.net/saimaharmaja/seura.html) on julkaissut 2004 alussa Saima Harmajaa käsittelevät kotisivut osoitteessa

http://www.puolikuu.net/saimaharmaja