Hilja Haahti

Lohja, Sammatti


Hilja HaahtiKirjailija Hilja Haahti (oik. Hilja Krohn) vietti miehensä säveltäjä Ilmari Krohnin kanssa useita kesiä Sammatissa Elias Lönnrotin Emännyyskoululla, joka piti tuohon aikaan kesävieraita. Männistön yläkerran huoneissa viihtyivät Krohnit 1931 alkaen koko 30-luvun, useimpina kesinä myös 1940-luvulla ja viimeisen kerran 1950 kesällä. "Ei missään ole niin rakasta ja viihtyisää kesäpaikkaa kuin Männistön aamuaurinkoisessa yläkamarissa ja Emännyyskoulun rakkaitten emäntien hyvässä hoidossa. Kiitollisena Hilja Krohn". Merkintä on Emännyyskoulun vieraskirjasta ja päiväys 5-17/VI 41. Ja edelleen:

"Niin päivät ja vuodet on vierineet

kuin virran aaltoset pois,

kesän mennehet, kukkasest varisseet

kuin unta se ollut ois.

Vaan kultatähkät ja hedelmät

ne syksyn satohon kypsyvät."

Monista kauniista kesistä ja syksyistä kiittäen 19/VI-24/VIII 42 Hilja Krohn ja Ilmari Krohn"

Hilja Theodolinda Hahnsson, vuodesta 1901 Haahti, syntyi Hämeenlinnassa 11.9.1874 ja kuoli Helsingissä 1966 95-vuotiaana.

Hilja Haahti kävi Lucina Hagmanin valmistavan koulun ja senjälkeen Hämeenlinnan 6-luokkaisen tyttökoulun. Hän halusi opettajaksi ja sen vuoksi perhe muutti Helsinkiin, ja Haahti pääsi opiskelemaan Suomalaiseen jatko-opistoon. Opettajaksi valmistuttuaan hän sai saksan kielen opettajan toimen Helsingin suomalaisessa tyttökoulussa. Isä oli kuollut kun Hilja oli 13-vuotias, mutta kun hänen äitinsä meni naimisiin 1896 senaattori, vapaaherra Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kanssa, Hilja Haahti sai uuden mahdollisuuden opintojensa jatkamiseen. Syksyllä 1898 hän tuli ylioppilaaksi ja 1902 hän valmistui filosofian kandidaatiksi.

Tuotanto

Lapsuuskodissaan Hilja Haahdella oli kirjalliset esikuvat. Hänen äitinsä Theodolinda Hansson oli ensimmäinen suomenkielinen naiskirjailija ja isänsä oli kielitieteilijä. Hilja Haahti kirjoitti pienestä pitäen satuja, kertomuksia ja runoja. Hän toimitti myös omia lastenlehtiä ja avusti sellaisia lehtiä kuin Tilhi, Sirkka ja Lasten Kuvalehti.

Kirjoittaminen oli hänelle mieluista, hänen rakkain työnsä. Opiskeluaikana ilmestyi hänen esikoisrunokokoelmansa Oraita vuonna 1895. Haahti oli varsin tuottelias kirjailija: koko hänen tuotantonsa käsittää yhteensä 55 teosta, etupäässä runokoelmia ja romaaneja. Laajan tuotantonsa vuoksi hän oli usean vuosikymmenen ajan 1900-luvun alkupuolella varsin luettu kirjailija. Mainittavimmat romaanit ovat vuonna 1947 ilmestynyt Sammatin sisarukset joka kertoo Elias Lönnrotin tyttäristä sekä 2-osainen Kaurialan kartano: Kaunis Kauriala ilmestyi 1940 ja Kaurialan nuori emäntä 1941.

1951 Haahti pohti teoksessaan Päiväkirjan lehtiä II, 76-vuotiaana, omaa vanhenemistaan. Hän rukoili että saisi säilyttää luomisen onnen elämänsä loppuun saakka. .

Hilja Haahden tuotantoa sävytti jo varhaisnuoruudessa omaksuttu harras uskonnollisuus. Hän toimi opiskeluaikanaan Kristillisessä Ylioppilasliitossa, NNKY:n eri harrastuspiireissä, Suomen Lähetysseurassa, Merimieslähetyksessä. Hän pohti kirjoituksissaan kristillisyyden ja taiteen keskinäistä suhdetta. Tämän asian ympärille syntyi v. 1902 Kolmisointu-yhdistys, johon sisällytettiin kolme "yhteensointuvaa säveltä": taide, kristillisyys, suomalaisuus. Kolmisointu oli helsinkiläinen yhdistys, mutta Kristillisellä Taideseuralla oli jäseniä ympäri maan. Haahti toimi seuran puheenjohtajana. Seurassa tarkasteltiin kaunokirjallisuutta, elämäkertoja sekä musiikki- ja taidekirjoja. Seura järjesti jäsentapaamisten lisäksi myös yleisötilaisuuksia.

Nykysin Hilja Haahti elää lähinnä laulujen sanoissa, myös virsikirjassa. Vuoden 1938 virsikirjaan tuli hänen sanoittamansa ja varsin tunnettu virsi Tule kanssani, Herra Jeesus, jonka hän kirjoitti 1899.

Hilja Haahti oli myös tuottelias kääntäjä. Hän käänsi lauluja ja runoja sekä hengellistä kirjallisuutta. Suomalaislasten tutuimpana lauluna on kaikunut sodanjälkeisessä koulumaailmassa Lydia Koidulan sanoittama ja Hilja Haahden suomentama Maan päällä paikka yksi on. Nykyisessä virsikirjassa hänen käännöksiään ovat virret 30 Maa on niin kaunis, 342 Niin ihanaa on ylistää sinua, Jumalamme, ja 508 Valkeus kirkas päällä synkän maan.

Haahden tuotantoa on käännetty mm. ruotsiksi, saksaksi ja tanskaksi.

 

 

Teokset

  • Oraita, runokokoelma,1895
  • Tuomenterttuja, runokokoelma, 1899
  • Helvi. Kertomus nuorisolle, 1-2, 1900
  • Kaksi kotimaata. Laulelmia, 1903
  • Israelin tyttäret. Romaani, 1903
  • Kesätoverit, Romaani, 1905
  • Kotkat. Romaani, 1907
  • Meidän lasten kuvakirja, 1908
  • Vanhaa ja uutta. Runokokoelma, 1908
  • Valkeneva tie. Romaani, 1910
  • Aamusäteitä. Lastenkirja, 1912
  • Tauno ja Tellervo. Kuv. Venny Soldan-Brofeldt. Lastenkirja, 1912
  • Hehkuvan kevään maa. Romaani 1913
  • Ikiaartehetsekä muita sävelrunoelmia. 1913
  • Kun valkenee. Romaani 1914
  • Juhlamuisto. Runokokoelma, 1916
  • Tuhotulva. kolminäytöksinen sävelrunoelma, 1916
  • Valittuja runoja, 1916
  • Ahertajat. Romaani, 1918
  • Kolme karhua. Kuv. Rudolf Koivu. lastenkirja, 1918
  • Kootut kertomukset 1-5. 1918-1922
  • Todistaja. Romaani, 1921
  • Muistoköynnös. Runoja, 1922
  • Pyhillä poluilla. Matkakertomus, 1923
  • Seija tyttösen tarina. Romaani, 1924
  • Luvattu maa 1-2, 1. Galuth. 2. Erez-Israel. Romaani, 1925
  • Lastensaarnoja, 1926
  • Seimeltä ristin luo, 1926
  • Anna Liliuksen muisto. Hämeenlinnan suomalaisen tyttökoulun 50-vuotisjuhlan johdosta, 1928
  • Sotkuinen solmu. Romaani, 1930.
  • Kotini puhuu, 1932
  • Kadotettu kirje. Romaani, 1933
  • Tähti johtaa. Runoja, 1934
  • Oma Mirri. Lastenkirja, 1935
  • Mahdottomuus mahdolliseksi, "Sotkuisen solmun" henkilöitten vaiheita. Romaani, 1936
  • Sukupolvet vaihtuvat. Romaani, 1938
  • Kaunis Kauriala. Romaani, 1940
  • Kaurialan nuori emäntä. Romaani, 1941
  • Kaurialan kartano. Romaani. Yhdistetty lyhentämätön p. teoksista Kaunis Kauriala ja Kaurialan nuori emäntä, 1943
  • Maksoi mitä maksoi. Romaani, 1944
  • Kymmenen neitsyttä. Itämainen kuvitelma. Matt. 25:1-13. Kuv. Alf Danning. Sävelt. Ilmari Krohn, 1945
  • Kesämailla. Runot Hilja Haahti. Kuvat Rudolf Koivu ja Martti Santala, 1947
  • Sammatin sisarukset. Kulttuuriromaani,1947
  • Jos me tunnustamme... Romaani, 1948
  • Päiväkirjan lehtiä 1. Kolme julistajaa, 1950
  • Päiväkirjan lehtiä 2. Runosatoa vuosilta 1934-51, 1951
  • Kun sinä olit pieni. Sommittelu ja runot Hilja Haahti. Kuv. Martta Wendelin, 1953
  • Tulen liekit. Romaani, 1953
  • Lukupiiri kokoontuu. kertomuksia, 1954
  • Kaukaisten aikojen takaa. Sukuni, lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni muistoja, 1956
  • Nuoruuteni vuodet, 1958
  • Valitut runot, 1963
  • Ikiaartehet. Idän tietäjät. Kymmenen neitsyttä. Näyteltäviä runoja; osittain myös lausuntaa ja sopivaa musiikkia säestyksenä, 1964
  • Kunnia Herran. Runoja, 1974

palkinnot

Valtion kirjallisuuspalkinto 1925.

Tekstinäytteet

"Reippaasti hän lähti nousemaan rantapengertä, ympärillänsä korkeitten koivujen ja mäntyjen tuuhea holvikko. Kuinka kaunista täällä onkaan! Ei mikään paikka maailmassa voinut olla Sammatin veroinen eikä mikään Sammatin talo niin viehättävä kuin Niku, oma lapsuuskoti. Hän kumartui poimimaan muutamia vanamoita, tiepuolesta ja pisti napinreikäänsä. Valkopohjainen, punakukkainen karttuunipuku: ne sopivat hyvin yhteen. - Muuten, ei vanamo ole minun kukkaseni, hän tuumieli. - Se sopii Teklalle. Hän on kyllä hyvin tumma, hänen väriinsä kuuluisivat syvänpunaiset ruusut tai neilikat, mutta hänen luonteensa on vanamon lajia. Minä - mikä minä olen? Ehkä ruiskukka. Ida voi olla päivänkakkara. - Häntä nauratti. - Niin, niin, nypi terälehti, nypi toinen: onko - eikö - onko - eikö -ei hänestä tiedä koskaan! Mutta Tilda, meidän yhteinen oma ystävämme, hänen kukkansa minä tiedän, olen sen sanonutkin hänelle: hän on lehdokki, joka kasvaa varjossa ja tuoksuu niin, että riittää jokaiselle, joka lähestyy.

Elina oli tyytyväinen arviointiinsa. Hän painoi vanamonsa syvemmälle napinreikään. Pieni metsikkö loppui, tuli vastaan peltotie ja hakamaata. Sitten metsäinen mäki kohosi Nikun puutarhan porttia kohti.

Elina asteli verkkaisesti ylös viimeistä törmää. Lintujen heleä kuoro lauloi hänen ympärillänsä. Itsekin hän laulahti pienen sävelmänpätkän. Nyt käki kukkui. Hän pysähtyi, hengähti syvään. Olisi tehnyt mieli viipyä, laskeutua sammalikkoon puitten juurelle, heittää kätensä niskan alle ja tähyillä oksien lomasta taivasta, joka oli huikaisevan sininen. Oli onnellista, oli ihanaa olla terve ja nuori!

Mutta, totta tosiaan, ei nyt ollut aikaa haaveksia. Hänen oli pidettävä huolta, että tuotiin kahvia Rantatupaan.

Tuossa jo puiden lomista vilkkui Nikun rapattu valkoinen rakennus. Elina kiirehti läpi puutarhan, jossa moniväriset kukat heloittivat parhaimmillaan. Hän rakasti niitä, he kaikki rakastivat. Tantti Sofi Louisen ei totisesti tarvinnut kehottaa heitä; omasta halustansa he kolmisin täällä kilvan askartelivat, höystivät maita, kitkivät ja kastelivat. Hän ei malttanut olla silmin hyväilemättä "särkynyttä sydäntä", joka rehevänä riiputti kukantäyteisiä oksiansa joka suuntaan. He olivat ristineet sen Marian kukaksi. Puolentoista vuotta oli kulunut siitä kuin vanhimman siskon, Marian, sydän sammui ja hänet haudattiin äidin viereen Sammatin kirkkomaahan.

Täytyi koettaa pujahtaa tuvan puolelle vieraitten herrojen näkemättä, kun näin oli hiukset hapsollansa. No, eipä heistä tällä kertaa tosin suurta väliä ollut: vain Karjalohjan kirkkoherra setä Inderman ja hänen poikansa Oskar, joka auttoi isä Lönnrotia sanakirjanteossa. Oskarilla oli tietysti kyselemistä ja neuvottelemista koko ajaksi, jonka he täällä viipyivät. Toissakesänä hän oli ollut talossa oikein pitkään oppimassa tätä visaista työtä. Elina ihmetteli, eikö Ida olisi kyennyt siihen, hän joka oli aito kirjaihminen, etevä ja viisas. Mutta Ida oli aikonut kansakoulunopettajaksi ja käynyt seminaaria, kunnes viimein kevätkaudella keskeytti uhkaavan keuhkotaudin tähden. Sääli! Aina on jollakin tavalla surullista, kun ei pääse siihen päämäärään mihin on aikonut. Isä kyllä sanoo turvallisesti, että tapahtuu niin kuin Jumala tahtoo. Niin se on. Parempi, että Idan keuhkot paranivat, eikä hän kuollut niin kuin Maria, joka myöskin kävi Jyväskylän seminaaria eikä jaksanut niinkään kauan kuin Ida. Tohtori Wasastjerna neuvoi, että Idan ei enää pitäisi lähteä sinne takaisin eikä muutenkaan rasittaa itseänsä.

- Tokkohan sanakirjatyöstä rasittuu? Elina aprikoitsi. - Isä on jo yli seitsemänkymmenenkolmen vuoden vanha, tekee työtä herkeämättä ja on niin reipas, että hänen ikäänsä ei kukaan ajattele."

Hilja Haahti, Sammatin sisarukset, 1947, s. 11-13

Linkit

Tietoa Hilja Haahdesta Internetissä