Eeva Joenpelto

Lohja, Sammatti

Joenpellon romaanien henkilökaarti on lavea, mukana ovat kaikki yhteiskuntaluokat. On isäntiä, emäntiä, palkollisia, virkamiehiä, liikenaisia, vanhoja emäntiä, pikkulapsia. Henkilöillä on usein ollut esikuvansa kirjailijan omassa ympäristössä: suku oli täynnä omalaatuisia, jopa omapäisiä ihmisiä, joita oikeuden- ja kunniantunto ohjasivat. Isoäiti opetti että liehakointi ylempiä, kovuus alempia kohtaan oli synti. Vahvalta isoäidiltä tuli perintönä muutakin: rehevät, pystypäiset naisihmiset Joenpellon romaaneissa ovat saaneet usein hahmonsa isoäidin esimerkin seurauksena.

Esikoisteoksensa Seitsemän päivää hän julkaisi 1946 Eeva Helteen nimellä.

Vahvat naiset - ja heikot miehet - ovat päähenkilöinä jo 1950 ilmestyneessä teoksessa Kaakerholman kaupunki, jolla Joenpelto sijoittui heti nykykirjailijoiden kärkeen. Kirjassa Sortin Eljas nai navettapiika Annin. Anni unelmoi paremmasta elämästä mutta tyytyy osaansa: ensin muonamiehen muijana, myöhemmin torpparina. Lapsia syntyy tasaiseen tahtiin, ja kun viides taapertaa lattialla, Eljas on saanut tarpeekseen ja jättää sakkinsa. Anni ei siihen kaadu, eikä edes siihen, että espanjantauti vie lapsista kolme. Tyttäristä jäljellejäänyt lähtee kauppalaan piiaksi kun ei kestä veljensä aiheuttamaa häpeää, veljen joka on jälkeenjäänyt kehityksessään ja äidin silmäterä. Anni näkee koko Kaakerholman kylän hiipuvan, hän on ainut jäljellejäänyt tervaskanto, poikakin viedään vaivaistaloon. "Itsensätappajan tytär ja miehensä jättämä, moninkertainen synnyttäjä, ja kuitenkin vain yhden lapsen äiti", Sortin Anni, kestää melkeinpä pitempään kuin kylä.

Vuonna 1955 ilmestynyttä romaania Neito kulkee vetten päällä hallitsee kolme erilaista naishahmoa: kova ja sitkeä Alma, joka kirjan alussa palaa neljänkymmenen vuoden jälkeen entiseen työpaikkaansa, maalaistaloon maksamaan isännälle aiheuttamaansa lehmänmenetystä. Alman kunniantunto, joka vie häntä läpi elämän, on tyypillistä Joenpellon henkilöillä. Samassa teoksessa Puntin emäntä nousee todelliseksi valtahahmoksi: hän pitää karvarin liikkeensä pystyssä ja hoitaa sukulaisensa vielä vanhana ja sokeanakin. Kolmas naishenkilö Helmi, Alman tytär, kypsyy aikuisen ihmisen osaansa ilottomasta, tylystä lapsuudesta huolimatta. "Pikkurahtu yksinkertainen Kaari" valittelee elämäänsä ja sanoo, että koko ihmisen ikä menee miesten kanssa, turhaan harmiin. Tähän hänen äitinsä, Puntin emäntä vastaa: "Niinhän se menee, jokaiselta. Miesten kanssa ja turhaan harmiin."

Joenpellon romaanien miestyyppi - hiljainen, herkkä, mielellään luontoon vetäytyvä, omia sisäisiä tunnetilojaan tarkkaileva, josta helposti tulee nahjuksen kuva - saa kasvonsa 1952 ilmestyneessä Johannes vain -teoksessa. Hiljaisen Johanneksen unelmat eivät toteudu maalaiskauppapuodin elämänpiirissä. Hän on arkisten toimiensa ohella merkinnyt ympäristönsä vähäisiä tapahtumia tilikirjaansa. Vaimon hän ottaa myöhään, eikä avioliitto tuo hellyyttä ja kauneutta jota hän on kaivannut. 

1970-luvulla ilmestyivät teokset jotka ansaitusti luokittavat Joenpellon laajan epiikan kirjailijaksi, yhteiskuntakuvaajaksi ja sen ohella myös taitavaksi henkilökuvaajaksi. 1974 ilmestyi Vetää kaikista ovista ja sitä seuraavat jatkot muodostivat 4-osaisen teossarjan, joka kuvaa ilmiselvästi Lohjaa, läntisen Uudenmaan tehdaskauppalaa.

1976 ilmestyi Kuin kekäle kädessä, 1978 Sataa suolaista vettä ja 1980 neljäs osa Eteisiin ja kynnyksille. Teossarjaan mahtuvat itsenäisen Suomen käännekohdat: kansalaissodan vankileirit, kieltolaki, pirtun salakauppa, kehittyvä autoliikenne, naisten itsenäistyminen, lapuanliike, kyyditykset, pulakauden keinottelu, maanalainen kommunismi ja talouspula.

Romaanisarja alkaa keväästä 1919. Raskas kansalaissota on edeltänyt Suomen itsenäisyyttä, kansa on jakautunut kahtia. Mutta heti sarjan alussa kuvataan olojen vakiintumista, uusien ihanteiden ilmestymistä ja entisen elämänmuodon väistymistä. Siitä ensimmäisen osan nimikin: "Edelleen se oli kuin yksi valtavan suuri talo, tuo kylä, ovet kaikki suljettuina. Mutta vähitellen vuosien mittaan saranat alkoivat löystyä, laudat harveta, alkoi vetää ja viheltää." (Vetää kaikista ovista, 1976. s 6)

Näissä kehyksissä piirretään yksittäisten henkilöiden elämänkuvat. Keskushenkilönä on kauppias Oskari Hänninen, joka on tullut kauppalaan muualta ja haluaa tulla hyväksytyksi, ellei muuta niin "osaksi maisemaa". Hänen vaimonsa Salme edustaa myös puhetyylissään paikkakuntalaista väestöä ja hänestä muodostuu perheen koossapitävä hahmo ja ristiriitojen sovittelija. Tyttäret ovat erilaisia: Anja on ailahtelevainen, herkkä eikä helposti löydä omaa tietään. Hän solmii lyhyen suhteen kaukaiseen sukulaiseensa, Gröönroosin Vienoon, joka on punikin poika. Kuitenkin Anjan taustan porvarillisuus asettaa raamit elämälle: hän valmistuu kansakoulunopettajaksi ja menee naimisiin paikkakunnan rikkaimman maanviljelijän pojan, Julinin Laurin kanssa. Myöhemmin sarjan kolmannessa osassa Anja ryhtyy idealistiseksi kommunistiksi, hän haluaa auttaa muita. "Kaunis, hätäinen, tunteellinen", kuvaa Joenpelto Anjaa, ja hänen persoonansa muodostuukin yhdeksi kiinnostavimmista sarjassa. Hännisten toinen tytär Inkeri on suoraviivaisempi, jalat maassa. Kun hän nai liikemies Matti Reiman, hän nai varallisuutta ja vakaata elämää, mutta kerronnan edetessä ei vakavaraisuuteen ole enää turvaamista.

Kauppias Oskari Hänninen unelmoi ensimmäisestä kivitalosta kylään. Hän rakennuttaa nelikerroksisen asuin- ja liiketalon, mutta suurtilallinen Julin pistää paremmaksi: hänen talonsa on kerrosta korkeampi ja siinä on hissi. Laurin isä Albert Julin on tavallaan kauppias Hännisen vastakohta: pidättyvä, harkitsevainen, säästäväinen ja täydellistä itsenäisyyttään suojeleva isäntätyyppi.

Talojen myötä alkaa kauppalan laajeneminen ja vaurastuminen.

Loistavat yksilökuvaukset taustanaan itsenäisen Suomen kasvukivut muodostavat romaanisarjan, jota pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden parhaimmista sukuromaaneista.

1980-luvulla Joenpelto seuraa yhä tiiviimmin talouselämän nousu- ja laskusuhdanteita, politiikan tuulia ja kunnalliselämän ristiriitoja virkamiesten ja luottamushenkilöiden yhteiselossa. Erilaisista ympäristöistä, erilaisten suhdanteiden vallitessa, nousee uusiksi romaanien keskushenkilöiksi Sara Glad, (Elämän rouva, rouva Glad, 1982), toimitusjohtaja Eero Kuula, (Rikas ja kunniallinen, 1984) ja tuomari Gösta Müller (Tuomari Mûller, hieno mies, 1994). He luovat omaisuuttaan tai menettävät sitä liike-elämän koukeroissa, joita Joenpelto taitavasti kuvaa monissa romaaneissaan.

Elämän rouva, rouva Glad ilmestyi pian Lohja-sarjan jälkeen, 1982. Päähenkilö Sara Gladin henkilökuva ja romaanin juoni muodostuvat vahvaksi dramatiikaksi joka vie lukijaa. Sara Glad on rikas, keski-ikäinen rouva, hänellä on valtaa ja suhteita ja takanaan kolme erilaista aviomiestä. Hän huomaa viimeisessä avioliitossaan Ketosen kanssa, että ohjat on otettava omiin käsiinsä ja pieni paikkakunta hallintaansa, jos mielii menestyä.

Päähenkilöiden omaa yksityistä taistelua viranomaisia, naapureita, ympäristöä, osin itseäänkin vastaan Joenpelto kuvaa romaaneissaan Jottei varjos haalistu (1986), Ei ryppyä, ei tahraa (1989) ja Avoin, hellä ja katumaton (1991)

Jottei varjos haalistu -romaanissa eletään jatkosodan jälkeistä epävarmuuden ja puutteen aikaa. Erika hoitaa veljensä Juliuksen taloutta. Kun eräänä päivänä kun tulee tieto serkun kuolemasta, Erika päättää ruveta tuumasta toimeen. Se on se päivä jota sukulaislapset myöhemmin muistelisivat "toisen maailmansodan päättymisen jälkeisenä syksynä, runsas vuosi välirauhan solmimisesta, jolloin suvun silloinen päämies, opettaja ja vanhapiika Erika Kuovinoja ryhtyi suureen ruumiidenjärjestelyoperatioonsa."

Ei ryppyä, ei tahraa, sijoittuu 1970- ja 80-luvuille, vauraaseen uusmaalaiseen maalaismaisemaan. Talon emäntä on elänyt lapsuutensa ahdistavassa, käskevässä ilmapiirissä ja veljen kanssa niistä muistoista yritetään selvitä. Vanhin sisaruksista on kadonnut aiemmin. Isän mahdoton luonne ei unohdu, ymmärtäminen on vaikeaa.

Avoin, hellä ja katumaton kertoo sisaruksista Heikki ja Hertta Sarenista, suvun naimattomista jälkeläisistä, jotka asuvat vanhaa uusmaalaista tilaansa, ja uudet tuulet jyräävät jo ympäristössä. Naapuriin muuttaa peltiseppä Risto Lindqvist, jonka vainu herää lapsettomien sisarusten perään. Hertta Saren käy näkymätöntä kamppailua, kun veli on jo kuollut hämäräperäisesti, ja kaksi elämäntapaa ja moraalikäsitystä ottavat mittaa toisistaan.

Myöhemmissä Joenpellon kirjoissa päähenkilöinä ovat miehet. Vuonna 1994 ilmestyi Tuomari Müller, hieno mies, jolla Joenpelto sai Finlandia-palkinnon. Gösta Müller oli voimakastahtoinen, mutta outo pankinjohtajaksi. Hän ei suostunut kunnalliselämän peleihin ja niinpä hänet potkaistiin virastaan. Müllerin leski on kuitenkin pääosassa, hän kapinoi piittaamatonta yhteiskuntaa vastaan. Romaanin alussa hän ratkaisee jo asiat omalla tavallaan: hän ei myy omistamaansa tonttia kaupungin isille, ei kiusallakaan, kaavaillut suuret suunnitelmat eivät sovi hänen ajatusmaailmaansa. Tuomari Mülleriä luonnehdittiin jälleen Joenpellon komeimmaksi romaaniksi. Dramatiikka tarjotaan lukijalle, vahva kertomisperinne elää Joenpellon tuotannossa kirja kirjan jälkeen.

Tuoreimmassa kirjassa Uskomattomia uhrauksia (2000), on päähenkilönä agrologi Eino Nygren, joka elämäntilanteessaan esiintyy herkkänä ja haavoittuvaisena, mutta suoraryhtisenä elämänsä tuskaisaan loppuun saakka. Eino Nygren on pienen tytön yksinhuoltajaisä, isä ja tytär elävät kiinteässä suhteessa toinen toistaan rakastaen. Eino pitää muistiinpanoja elämän sattumuksista ja jokapäiväisistä tilanteista. Päiväkirjavihot täyttyvät toisensa jälkeen, niihin tallentuu Einon maailma. Tapahtumat seuraavat vääjäämättä hyväuskoista pankinmiestä: hänen kontolleen lankeavat takausvelat, jotka hän maksaa kunniallisesti - kuinkas muuten.