Saima Harmaja

Lohja

Aukeama teoksesta Saima Harmaja, Palava elämä, Päiväkirjaa, kirjeitä; toim. Kirsti Toppari; WSOY 1985

KEVÄT (1931, kokoelmasta Huhtikuu)

Tulen kuoleman varjon maasta.

tulen iltaan vaaleaan.

Näen mykkänä: vihreä huntu

on tullut ja kietonut maan.

Ja on tuulta ja tuoksua lauhaa,

ja linnunlaulua soi,

- kun omassa rinnassani

sydän kuoleva vaikeroi.

Oi ei! Tämä maa on kaunis!

Tämä on ja pysyy ja jää.

Se, mikä on iskenyt minuun,

ei voi tätä järkyttää.

Tämä heleä, kostea multa,

Tämä kirkkaus loppumaton,

se ei välitä, välitä, vaikka

joku sydän murtunut on

TAOTTU SYDÄN (21.11.1931, kokoelmasta Huhtikuu)

Tuskan ahjossa kerran suli

sydämeni kova ja hiljainen.

Sitä liekit söi, sen puhdisti tuli,

ja itse kuolema takoi sen.

Niin, elämä: aseellas raskaimmalla

lyö, iske! Enää en murtua voi.

Minun sydämeni helisee moukarin alla,

mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin se soi.

HAAVOITTUMATON

(30.7.1935, kokoelmasta Sateen jälkeen)

Niin kuulumattomin ja hennoin siivin

on onni sydämeeni lentänyt

niin että kipu, jota pakoon hiivin,

vain sana vailla elämää on nyt.

Lähellä hengität, oi kaivattuni,

sun suontes syke suonissani on,

Niin hetken hohtavan kuin aamu-uni

ma, arka, olen haavoittumaton.

PALUU

(Heimossa, Lohjalla 28.5.1936, kokoelmasta Hunnutettu)

Kuin taivaan pihaan astun kotilehtoon,

mi tyynnä tuoksuu paistaessa ehtoon,

kun peippo puhkee viime lauleluun.

Väkevä heleys jo hehkuu puissa,

tutuissa, versoneissa, kaivatuissa,

ja kukkuu käki myöhän toukokuun.

Niin suvi kirkas puhjennut on salaa.

Pesäänsä paarmalintupari palaa,

ja kotiin palaa sydämeni mun.

Ihanat koivut kevätkutrein pitkin,

te surun tiedätte, se, jota itkin,

myös lohdutuksen, multa salatun.

Kai allamme hän käykin, henki hellä,

soi tuulen kiharoitaan leyhytellä

ja käsin kuulain sitoo köynnöksen.

Keveitä jälkiänsä täynnä ihan

lie polut armaat ruohoittuneen pihan.

ne kätkee luumutarha valkoinen.

Omenankukkain harso puuntaa siellä.

Heleä hame häilähtikö tiellä,

hymyykö hiukan ummut sireenin?

Niin kauan kurkoitin pois, yli partaan.

Nyt luona pensaan vihreän ja hartaan

mua vartooko hän silmin suloisin?

Ja aallon alla pilven kuulto nukkuu,

mut unta vailla käki hiljaa kukkuu,

ja päivä vajoo kultahämärään.

Pois vuoteellansa lentää viime perho.

Yö ensimmäinen suven! - Kukkaverho

putooko yli kuilun, jonka nään?

ODOTTAJA

(28.3.1937, kokoelmasta Kaukainen maa)

Sydämessä armo rauhan

varron mielin iloisin,

kivun hetkin lyhyin, lauhan

levon hetkin pitemmin,

miten kääntyy elämäni,

minne, askel, minut viet,

vaikka vielä silmiltäni

suljettu on kaikki tiet.

Kahden valtakunnan rajaa

tyyni laakso vartioi.

Siellä odottajan majaa

sydän harras pitää voi.

Musta kuilu yksin johtaa

maahan, jota tunne en;

jyrkän vuoren jalka kohtaa

tiellä kodin entisen.

Ohenevan hunnun maisen

tiedän tiellä molempain,

selkenevän jumalaisen

poven salaisuuden vain.

Siksi laakson vihannalla

helppo odotella on,

rakkauden siiven alla,

kypsyessä kohtalon.