Vilho Törmänen

Lohja, Vihti

Laulu (kokoelmasta Tunturilauluja,1925)

Kun tunturilla puro hiljaa helää

ja luopi kultatähkät paju rukkaan,

niin sinäkin, sä Laulu, saatat kukkaan

sen ihmismielen, jossa kaiho elää.

ja siksi kiitän sua, Laulu hento:

sä siunaat kaihonkukin elämäni,

sä helkyt silloinkin, kun edessäni

on syksy, jolloin uupuu verten lento.

Vanha kirkko (kokoelmasta Tunturilauluja, 1925)

Vanha kirkko

yksi erämaassa:

lasit rikki,

ovet tuskin haassa,

torni huojuu,

vettä vuotaa katto,

harjaa peittää

tumma sammalmatto.

Vanha kirkko

muistaa nuoruuttansa,

jolloin penkit

täytti harras kansa.

Silloin kaikui

vuoroin saarna, virsi,

murtui joskus

synnin synkkä kirsi.

Vanha kirkko

on nyt yksinäinen

niinkuin äiti

nöyrä, nyyhkiväinen.

Nurmen alla

seurakunta maatuu.

Vanhus vuottaa

milloin itse kaatuu.

Harakat (kokoelmasta Elämän korpi 1928)

Harakat, harakat: hahhahhaa!

Mikähän niitä nyt naurattaa?

Niin kuni markkinatanssia vain

hyppivät hurjasti haksattain.

Elämän vakavat vaiheet nuo

harakan rintahan riemuja tuo -

toisia taasen itkettää:

multahan painuvi murheen pää.

Mikä on mitäkin - totta vain lie:

surujen siunaama elämän tie

helppo on käydä, kun nauraa saa -

siksipä harakat haksattaa.