Vilho TörmänenLohja, Vihti
Vilho Törmänen harrasti kirjoittamista 12-vuotiaasta lukien. Kansakoulun päästötodistuksessa hänellä oli ainekirjoitus ja piirustus kiitettävät 10. Kirjalliset harrastukset nousivat etualalle, mutta myös piirtämiseen hän tunsi niin suurta vetoa että harkitsi Ateneumiin hakeutumista. Taloudellisista syistä hän päätyi kuitenkin opettajaseminaariin. Seminaarissa ollessaan hän sai toverikuntalehti Konttiin kirjoittamistaan runoistaan ensin III palkinnon ja myöhemmin I palkinnon. Myös Kajaaniin perustetun Suomalaisuuden liiton paikallisosaston kirjoituskilpailussa Törmänen voitti I palkinnon sekä suorasanaisten esitysten että runojen sarjassa. Törmäsen esikoisteos Mestarit (1924) on romaani, alaotsikko Kertomus liikkuvan työväen elämästä Lapissa. Törmänen kuvaa lappilaista Juutuan kylää sinne siirtyvine suomalaisineen. Henkilöiden, kuten Kuparin, Limperin, Harakka-Heikin ja Priitastiinan, elintapojen ja elämän kuvaukset ovat mielenkiintoisia, aitoja ja luonnollisia. Törmänen sai poikkeuksetta hyvät arvostelut esikoiskirjastaan. Myös Opettajalehti tunsi ylpeyttä, olihan Törmänen "tavallisen 4-osastoisen maalaiskansakoulun opettaja". Kuitenkin kahdessa pääkaupungin lehdessä oli myös soraääniä syystä että Törmänen oli kansakoulunopettaja ja lisäksi lappalainen.
Säveltäjä Yrjö Kilpinen tutustui Tunturilauluihin ja sävelsi niitä Fazerin kustantamana 3 vihkoa, yhteensä 12 kappaletta. Niitä käännettiin heti myös ruotsiksi ja saksaksi ja suomalainen laulaja Helge Lindberg vei teokset jo 1927 myös Ruotsin ja Keski-Euroopan konserttilavoille. Kilpinen teki monista Törmäsen runoista kuolemattomia, eräänlaista kansallisomaisuutta, kuten ´Jänkä´, ´Vanha kirkko´, ´Laulu´, ´Tunturille´. Törmäsen toinen runokokoelma Elämän korpi (1928) sisältää hauskoja pikku eläinrunoja, kuten ´Kiiltomato´, ´Orpo linnunpoika´, ´Viisaat pöllöt´, ´Harakat´. Vaikka Törmänen vietti suurimman osan elämästään Etelä-Suomessa, on kuitenkin Lapin luonto ollut ensisijaisena aiheena hänen runoissaan. Kun tämä kokoelma ilmestyi, Tulenkantajat eivät sitä kiitelleet. Lauri Viljanen - tuolloin vasta ylioppilas - kirjoitti Helsingin Sanomissa 11.3.1928, että kirjassa kajastaa "runollisten rikkaruohojen ääretön jalkisato, joka rehottelee viikkolehtiemme palstoilla". Hän jopa väärentää Törmäsen säkeitä teilatessaan niitä. Viljasen murska-arvostelu loi varjonsa koko Törmäsen loppuelämään. Hän tunsi joutuneensa tulenkantajien "klikkiterrorin kohteeksi". Törmäsen sidottua runomittaa väitettiin vanhentuneeksi, vapaamittainen, loppusoinnuton runo oli moderni ja nykyaikainen. Tämän kokoelman oli kustantanut WSOY, mutta kaikki myöhemmät kokoelmansa Törmänen joutui kustantamaan itse, niin suuri oli kustantajien pelko Tulenkantajia kohtaan. Taloudellisesti kirjan kustantaminen on raskasta. Törmänen oli ahdingossa, kun kustantamot eivät kustantaneet, lehdet eivät arvostelleet eivätkä kirjakaupat myyneet. Vaikeasta tilanteestaan hän teki seikkaperäisen selvityksen kirjassaan Harkittu "murha", joka ilmestyi omakustaneena 1956 yhdessä Alppiruusu-runokokelman kanssa. Romaani Kartanoita ja alustalaisia (1933) sijoittuu Vihtiin ja kuvaa vapaussodan jälkivaiheita. "Teos antaa ensi kerran läpileikkauksen 1920-luvun maanomistusoloista sekä yhteiskunnallisista ja valtiollisista oloista", kirjoittaa WS:n toimitusjohtaja J. Jäntti. Teos kuitenkin hylättiin, syynä puiseva tyyli. Niinpä Törmänen joutuu jälleen itse kustantamaan kirjan.
Metsänlukijat (1963) romaani oli jatkoa Jumalankieltäjiin ja kuvasi Lapin elämää aidosti ja myös huumorilla. "Kirjassa on kansanomaista tuoreutta ja oikeaa pohjolan henkeä", kirjoittaa filosofian tohtori Ilmari Havu 1943 Kordelinin säätiölle. Kirja oli valmiina parikymmentä vuotta ennen ilmestymistään, ja Törmänen haki sen julkaisemiseksi apurahaa. Kokoelma Hymyilevä harju ilmestyi omakustanteen 1965. Siinä on runoja eri puolilta Lohjaa, myös nimiruno Hymyilevä harju, jossa harju katselee kauppalan kasvamista. Lisäksi Törmänen on kirjoittanut muistorunoja tunnetuille henkilöille ja paikkakuntalaisille, mm. Arvid Järnefeltin syntymän 100-vuotismuistoksi runon Rantalan tietäjä. Kokoelmassa on Lohjan marssilaulu, jonka professori Väinö Pesola on säveltänyt sekä runot Lohjan laulu ja Pyhän Laurin kirkko. Viimeiseksi teokseksi jäi romaani Karttakeppi ja punekynä (1966). Törmänen halusi nostaa arvoonsa sen ansiokkaan työn jota kansakoulunopettajat tuohon aikaan joutuivat tekemään puutteellisissa oloissa. Kun hän oli saanut kaikki kuusi lastaan maailmalle, hän uhrasi "lesken roponsa" ja kustansi 80-vuotiaana tämän kirjan. Hänen oma 42-vuotinen työnsä opettajana antoi aitoa kokemusta tähän romaaniin
Teokset
TekstinäytteetLaulu (kokoelmasta Tunturilauluja,1925) Kun tunturilla puro hiljaa helää ja luopi kultatähkät paju rukkaan, niin sinäkin, sä Laulu, saatat kukkaan sen ihmismielen, jossa kaiho elää.
ja siksi kiitän sua, Laulu hento: sä siunaat kaihonkukin elämäni, sä helkyt silloinkin, kun edessäni on syksy, jolloin uupuu verten lento.
Vanha kirkko (kokoelmasta Tunturilauluja, 1925) Vanha kirkko yksi erämaassa: lasit rikki, ovet tuskin haassa, torni huojuu, vettä vuotaa katto, harjaa peittää tumma sammalmatto.
Vanha kirkko muistaa nuoruuttansa, jolloin penkit täytti harras kansa. Silloin kaikui vuoroin saarna, virsi, murtui joskus synnin synkkä kirsi.
Vanha kirkko on nyt yksinäinen niinkuin äiti nöyrä, nyyhkiväinen. Nurmen alla seurakunta maatuu. Vanhus vuottaa milloin itse kaatuu.
Harakat (kokoelmasta Elämän korpi 1928) Harakat, harakat: hahhahhaa! Mikähän niitä nyt naurattaa? Niin kuni markkinatanssia vain hyppivät hurjasti haksattain.
Elämän vakavat vaiheet nuo harakan rintahan riemuja tuo - toisia taasen itkettää: multahan painuvi murheen pää.
Mikä on mitäkin - totta vain lie: surujen siunaama elämän tie helppo on käydä, kun nauraa saa - siksipä harakat haksattaa.
Lähteet
|
