Sirkka TurkkaLohja
Lyhyt kalpea talvipäivä (kokoelmasta Vaikka on kesä 1983)
Lyhyt kalpea talvipäivä mahtuu
vaikka koiran hännänpäähän.
Niinkuin se pieni elämä, joka hyvin mahtui
pihlajan ja pihlajan väliin.
Tulevat talvipäivät, siirtolaiset Lumenmaassa
ikävä tulee, vanha tuttu, piirtää nimensä
sydämen pehmeään pintaan.
Öisin katot nousevat ja laskevat:
kummalliseen riemulauluun niitä vetää taivas.
Ja lumisateen keskellä minä odotan
yhtä ja ainoaa, kasvoja
valkoisempia kuin lumi.
Minä odotan, en minä enää mitään pelkää.
Minä vain odotan.
Mutta kun sinä lopulta tulet
vuosien ja vuosien kuluttua,
olen minä jo silloin vanhus, valmis lähtöön.
Sillä niin on: vaikka minä kuinka odotan,
täällä me emme enää tapaa.
Komeetat ovat köyhiä (kokoelmasta Nousevan auringon talo 1997)
Komeetat ovat köyhiä, pelkkää lunta, jäätä ja pölyä,
täysikuu vain kylmä kova reikä taivaassa.
Sano koiralle, että koskaan ei ole ollut mitään.
Se kumartaa, niiaa ja hymyilee. Lohduta sitä.
Että heti kun säät lauhtuvat tulevat kottaraiset,
ruohon mustalaiset, keikkuvat pienet kärryt.
Jos se on minusta kiinni (kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi, 1999)
Jos se on minusta kiinni, ette kuule
enää askeltakaan ja miten sitä
voi kuvitella, että valo pysyy suorassa
kun koko talo on vinossa.
Ahdistus on lievänä muistona takanasi.
Älä liioittele sitä, se on elämäsi
suola, elämä iloa, kun suru tappaa,
syö aivot, sydämen, se on eräänlainen
voimavara niin kuin rakkaat raskaat muistot,
laulu tuhannesta depressiosta.
|