Martti Haavio

Lohja, Sammatti

Antologian jälkeen P. Mustapää julkaisi tulenkantajavuosinaan kaksi kokoelmaa: Laulu ihanista silmistä (1925) ja Laulu vaakalinnusta (1927) Modernismin murros oli jo tapahtunut suomenruotsalaisessa lyriikassa ja P. Mustapää oli suomenkielisen modernismin ensi tulokkaita. Jälkimmäinen kokoelma sai kylmän vastaanoton tulenkantajiin kuuluneelta Lauri Viljaselta ja Mustapää lopetti tuolloin runoilemisensa lähes 20 vuodeksi.

"Niiden välivuosien aikana olin kustantajan palveluksessa, tein tiedettä, olin sotimassa Karjalan kannaksella, Hangon rintamalla ja Aunuksessa," Martti Haavio kertoo. (Miten kirjani ovat syntyneet, 1969)

Tulenkantajien urbaani maailma jäi myöhemmin vieraaksi kansanrunoudentutkijalle. Hän sai aiheita runoihinsa arkkivirsistä, balladeista ja kansanrunoista, joita hän leikkimielisesti tyylitteli.

Sota-aika kirvoitti P. Mustapään jälleen runolliseen ilmaisuun, ja vuonna 1945 ilmestyi Jäähyväiset Arkadialle, sekä 1947 kokoelma Koiruoho, ruusunkukka. P. Mustapään Kootut runot ilmestyi 1948, se sisälsi myös kokoelman Ei rantaa ole, oi Thetis. Kokoelmassa Jäähyväiset Arkadialle on runoja Martti Haavion sotamuistoista, esim. sellaiset kuin Satakieli Monrepoossa ja Ruiskukkia. ´Sukukirjan´ kuvaana maisema pohjaa Martti Haavion käyntiin sammattilaisessa talossa, jonka isäntä oli kaatunut Syvärillä. Sotakuvaus sai piirteet hänen omista muistoistaan sekä talon emännän kertomuksesta.

Tunnelmalla on tärkeä osuus P. Mustapään runoissa. Se syntyi usein maiseman avulla, oikeastaan maisemassa. Unto Kupiainen puhui suorastaan "mustapääläisestä runotyylistä", joka kehittyi melko pian tulenkantajasukupolven aikana. Runoilija "humaltuu" laulustaan, mutta ei koskaan liikaa, aina on läsnä myös valvova silmä: huumori. Sen avulla hän voi kääntää hurmion lyriikassaan hienovaraiseen hymyyn, ja lukija voi itse valita, mennäkö mukaan hurmioon vai hienokseltaan hymyillä.

Mustapään maisema oli aina lähellä kulttuuria ja ihmistä toisin kuin esim. Einari Vuorelalla joka kuvasi mielellään erämaamaisemaa. Mustapään monien runojen maisema on Sammatissa. Sammatin kesiin kuului laineen liplatus, kalan polskahdus, käki, sinivuokot, kriikunapuut.

Kokoelmissa Jäähyväiset Arkadialle ja Koiruoho, ruusunkukka on Lindblad-runosto, joka kertoo läkkiseppä Lindbladista. Hänellä oli esikuvansa Sammatissa. Martti Haavio tapasi ja haastatteli Sammatin Leikkilässä usein maalaisseppä Kalle Enkvistiä, eräänlaista korpifilosofia. Lindbladin hahmo rakentui vielä toisestakin sepästä, hiljaisesta Lintuniemestä, joka varsinaisesti oli paljon taitavampi takoja. Lindblad-runot muodostuvat dialogista, tiedemies ja oppinut katselee hieman ylhäältäpäin kiinnostavaa maalaisajattelijaa, maalaistunnelmoitsijaa. Runoston vastakohta-asettelussa lukija näkee huumorin sävyn, ja kokoelma Koiruoho, ruusunkukka on kohtaus kesäyön idyllistä. Se on kokonaisuudessaan tehty Sammatissa yhden kesän aikana.

Linnustajan (1952) eräät runot pohjaavat arkkivirsiin, mm. Linna itäisellä maalla pohjaa 1700-luvulla painettuun arkkivirteen Yxi Linna oli Idäisel Maal.

Haavio julkaisi 50- ja 60-luvuilla kansanrunoudentutkimuksia, mutta 1969 ilmestyi vielä runokokoelma Tuuli Airistolta. Mustapään myöhäisrunot jäsentyvät usein muistojen logiikan mukaan: menneisyys sekoittuu nykyisyyteen ja päinvastoin. Se tuo arvaamatonta sisäistä jännitettä runoon. Kai Laitinen luonnehtii P. Mustapäätä lyriikan sisäisen arkkitehtuurin uudistajaksi, runon vapauttajaksi ulkomaailman säännönmukaisuudesta, kertovista aineksista ja julistavista ja kireästi itsekeskeisistä piirteistä. "Merkillistä ilmavuutta säkeisiin tuo se, että monen runon pohjimmaisena aiheena on muisto - ihmishengen haurain, pakenevin, lumoavin ilmiö." (Kai Laitinen, Suomen kirjallisuuden historia. 3.p., 1991)

Martti Haavio työskenteli mm. kustantamossa kustannustoimittajana ja kirjallisena johtajana, mutta pääasiallisen elämäntyönsä hän teki kansanrunoudentutkimuksen parissa. Hän julkaisi paljon tutkimuksia kansanrunoudesta, toimi Helsingin yliopiston suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen professorina ja oli Suomen akatemian jäsen.

Haavion julkaisutoiminta oli varsin tuotteliasta. Hän toimitti paljon teoksia, mm. sellaiset kuin Aleksis Kivestä Saima Harmajaan (1943), Aleksis Kivestä Olavi Siippaiseen (1944), Ikuisia ajatuksia (1926), Pienois-Kalevala (1938), Pienois-Kalevala kouluja varten (1951), Puheita 1924-1958 (1959), Suomen kansan arvoituskirja (1946), Suomen kansan satuja ja tarinoita (1955), Suomalaisia legendoja (1949).

Hän kirjoitti tai toimitti myös ison joukon lastenkirjoja, mm. suositun Kultainen koti -sarjan, johon kuuluivat sellaiset tarinat kuin Aino, pikkuinen emäntä, Eläinten pidot, Eläinten valtias, Heikki, pieni kenraali, Kanan ohrapelto, Kielotyttö, Onnen tupa, Pikkiriikkisen kanan muna, Porsas Urhea, Pullapoika ja Tiina Tonttutyttö. Muita lastenkirjoja oli esim Kultaomena (1955), Luojan linnut ja muita karjalaisia pyhäintaruja (1957), Tuhkimus ja kaksi muuta satua (1957), Iloinen eläinkirja (1958).

Martti Haavio julkaisi vuonna 1972 Nuoruusvuodet-nimisen muistelmateoksen, alaotsikolla Kronikka vuosilta 1906-1924. Hänen yllättävä kuolemansa vuonna 1973 jätti muistelmat kesken. Elämäkertaa jatkoi kirjailija Aale Tynni-Haavio julkaisemalla 1978 Olen vielä kaukana -teoksen.

Martti Haavion nuoruusvuosista piirtyy tarkka kuva teoksissa Kahden, Yhdessä, Sodassa ja Yksin (1999-2002), jotka Katarina Eskola toimitti Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion päiväkirjoista ja kirjeistä vuosilta 1920-1942.