Aukusti OravalaVihti 
Elämä Aukusti Oravala oli kotoisin Toholammilta, Keski-Pohjanmaalta. Oravala on kertonut isänsä, maanviljelijä Ananias Oravalan, olleen paikkakuntansa valistuneimpia miehiä. Hän oli ollut ensimmäisiä niiden joukossa, jotka puuhasivat kansakoulua kuntaansa. Ananias Oravalalla ei ollut juurikaan varallisuutta, mutta siitä huolimatta hän halusi ehdottomasti kustantaa poikansa oppikouluun, Oulun suomalaiseen lyseoon, jonka rehtorina oli tuohon aikaan tunnettu herännäisyysmies Mauno Rosendahl. Aukusti Oravala pääsi koulusta ylioppilaaksi vuonna 1891. Aukusti Oravalan ihanteena oli ollut poikavuosilta saakka päästä papiksi. Hän opiskeli ja toteutti haaveensa vuonna 1896, kun hänet vihittiin papiksi. Valmistumisensa jälkeen Oravalasta tehtiin Lapuan kirkkoherran apulainen. Oravala oli jo ylioppilasvuosinaan seurustellut muutamien herännäismielisten opiskelijoiden kanssa saaden sen suuntaisia vaikutteita, mutta vasta Lapualla hän joutui keskelle Etelä-Pohjanmaan herännäiskansaa ja tunsi henkensä löytäneen oikean kotiinsa. Oravala tutustui ja ystävystyi heränneiden johtomieheen, Juho Malkamäkeen. Ennen toista Lapuan sijoitustaan elokuussa 1901, Oravala oli ollut pappina Nurmossa, Sauvossa, Lestijärvellä ja Kauhavalla. Toisella Lapuan kerrallaan hänet sijoitettiin auttamaan kirkkoherra Wilhelmi Malmivaaraa, joka oli merkittävä herännäisjohtaja. Oravala on kuvannut aikaa ”henkisesti ja hengellisesti rikkaaksi ja kasvattavaksi, elämänsä ihanimmaksi ajaksi”. Vuonna 1910 muutto oli jälleen edessä, tällä kertaa Oravala siirtyi Nurmeksen kappalaiseksi ja Pohjanmaan lakeudet muuttuivat Pohjois-Karjalan vaarojen ja vesien maiksi. Nurmeksessa syntyivät Oravalan ensimmäiset ja useimmat kirjalliset työt, kaikkiaan kahdeksan teosta. Vihdin kirkkoherrana Pohjois-Karjalan vuosien jälkeen hän siirtyi vuonna 1928 Vihdin kirkkoherraksi. Oravalan mukaan ”Vihti on maamme ihaninta seutua, mäkistä ja kumpuista, järvirikasta ja reheväkasvuista.” Oravala oli Vihdin kirkkoherrana yhtäjaksoisesti aina vuoteen 1950 saakka, jolloin pappien eläkelaki tuli voimaan. Tuolloin jo 80-vuoden ikäinen Oravala muutti vielä kerran, tällä kertaa Helsinkiin. Vihdin aikanaan Oravala osallistui aktiivisesti paikalliseen yhteiskuntaelämään. Hän toimi Länsi-Uudenmaan päätoimittajana sekä yhteiskoulun vanhempainneuvoston puheenjohtajana. Oravala ei ollut merkittävä vaikuttaja vain kirjallisuudessa ja paikallisesti Vihdissä, hän oli myös kansallisella tasolla tärkeä vaikuttaja. Oravala valittiin kirkolliskokouksen jäseneksi vuonna 1918. Vuoden 1928 kirkolliskokous valitsi Aukusti Oravalan virsikirjakomiteaan, jonka puheenjohtajana hän toimi virsikirjan hyväksymiseen saakka (1938). Uusi virsikirja otettiin käyttöön vuonna 1939, talvisodan ensimmäisen viikon aikana. Virsikirjakomitea piti lukuisia kokouksia puheenjohtajan kotona, Vihdin pappilassa. Nykyisessä virsikirjassa oleva iltavirsi 557 on Aukusti Oravalan käsialaa.
TuotantoAlkunsa kirjallinen työ sai siitä, kun piispa Jaakko Gummerus antoi Oravalalle tehtäväksi kirjoittaa Paavo Ruotsalaisen elämäkerran sarjaan Suomen kirkon merkkimiehiä, joka ilmestyi vuonna 1913. Paavo Ruotsalaisen elämäntarina innosti Oravalaa kirjoittamaan herännäisjohtajasta kaunokirjallisen kuvauksen Erämaan profeetta. Oravala pyrki rakentamaan romaaninsa tieteellisten tekijöiden varaan, olkoonkin että kyseessä on kaunokirjallisuus. Vuonna 1916 julkaistua teosta on pidetty Oravalan pääteoksena. Teoksesta otettiin useampia painoksia ja se on käännetty monille kielille. Erämaan profeetan kirjoittamisen jälkeen Oravala jatkoi merkittävien herännäisjohtajien elämätarinoiden kuvausta. Hän kirjoitti kolmesta henkilökohtaisesti tuntemastaan herännäisjohtajasta elämäkertatrilogian, joiden osat ovat historiallisia tutkielmia. Sarjan ensimmäinen osa käsittelee Mauno Rosendalin elämäkertaa ja teos julkaistiin vuonna 1922, toisessa osassa vuodelta 1929 perehdytään Vilhelmi Malmivaaran elämään ja viimeisessä, vuonna 1940 julkaistussa osassa, Juho Malkamäen elämänvaiheisiin. Pastori Olavi Kares arvioi Rosendalin elämänkertateosta kaikilta osiltaan parhaaksi trilogian osista, kahta muuta vaivaa rakenteen katkelmallisuus ja hajanaisuus. Kaikkien kolmen osan henkilökuvausta Kares sen sijaan kehuu estoitta, sen Aukusti Oravala osasi tehdä vakuuttavasti. Oravala säilytti näissäkin teoksissa kaunokirjallisen vapauden, eikä käyttänyt lainkaan kiinteitä lähdemerkintöjä. Historiallisten romaanien ja tutkielmien lisäksi Oravala kirjoitti lukuisia novellikokoelmia. Novellien aiheet ovat pitkälti samoja kuin romaanien, niissä kuvataan historiallisia tapauksia, välähdyksiä heränneen kansan vaiheista, oman elämänsä vaikuttavimpia muistoja ja heränneen papin kokemuksia. Novellien aihepiiri on suhteellisen kapea, joten samat tunnelmat, mielialat ja kuvat toistuvat teksteissä usein. Aukusti Oravala kirjoitti kaunokirjallisuuden lisäksi sanomalehtiin. Hän oli mm. Maaseudun Tulevaisuuden avustaja aina vuodesta 1937 kuolemaansa saakka. Tyyliltään kirjoitukset olivat hartauskirjoituksia, joiden tyyliä on sanottu ”selkeiksi ja sisältörikkaiksi”. Länsi-Uusimaan päätomittajana hän toimi 1932-1934. Teokset
LähteetKirjallisuus:
Lehtiartikkelit:
Linkit
KirjoittamisestaAukusti Oravala mainitsi kirjallisten taipumusten olevan sukuperintöä: jo hänen setänsä poika oli kirjoittanut runoja Kalevalan mittaan, ja professori Kaarle Krohn oli julkaissut niistä osan WSOY:n kustantamana nimellä Sahan Kallen runoja. Aukusti Oravalan mukaan myös hänen isänsä oli istuttanut häneen sellaisia hyviä harrastuksia kuin kirjoittamisen ja lukemisen. Aukusti Oravala kirjoitti uskonnollisista aiheista ja erityisesti hyvin tuntemastaan herännäisyydestä. Varsinaisen kirjallisen työn hän aloitti omien sanojensa mukaan myöhäisellä iällä, mutta siitä tuli hänelle mielityötä. Hänen suosikkikirjailijoitaan oli jo koulussa ollut Aleksis Kivi, myös Juhani Ahon tuotanto oli Oravalalle mieleistä lukemista. Oravala itse luonnehti kirjoittamistaan seuraavasti: ”Tarkoitukseni on ollut kuvata tätä omalaatuista kansallisuskonnollista liikettä, jonka merkitys on ollut ja yhä on varsin suuri kansamme elämässä. Samalla olen myöskin tahtonut kirjallisin keinoin palvella sitä suurta asiaa, joka minun varsinaisessa elämäntehtävässäni on keskeisin. Kaunokirjallisuudessa, joka on kotoisin uskonnollisen elämän maailmasta ja joka etsii taiteellisia ja kirjallisia päämääriä, on oma merkityksensä ja oma paikkansa kansan elämässä ja sen kulttuurityössä.” |