Elias-kirjailijat

Hannu Niklander vietti nuoruutensa Helsingin Käpylässä, missä hän myös kirjoitti ylioppilaaksi Käpylän yhteiskoulusta vuonna 1971. Isä yritti innostaa poikaansa urheiluun, tuloksetta. ”Liikunta on maiseman sivutuote”, Niklander on kirjoittanut.

Perheellä oli tiiviit yhteydet Vihtiin, sillä Hannun isän lapsuudenkoti oli ollut Salmen kartano. Niklander muuttikin jo alle parikymppisenä Vihtiin, entisiin kesämaisemiinsa itsenäistymään. Hannu Niklanderin isä sekä Vihdissä asunut isoisä kuolivat molemmat vuonna 1969. Isoisä Alvar Niklander oli myynyt jo vuonna 1963 Salmen kartanon ulkoilualueeksi Helsingin kaupungille, mutta Niklander muutti Salmen kylään Mäkelän torppaan.

Niklander pääsi Helsingin yliopistoon vuonna 1972 opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta ja hän valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1983. Pro gradu –työn aihe oli runoilija Lauri Viljanen, jonka kesämökki ja työhuone sijaitsivat Vihdissä Otalammella. Niklander oli tutustunut Viljaseen isoisänsä kautta ja aloittelevana runoilijana näytti tälle runojaan. Viljanen suhtautui teksteihin kannustavasti ja suopeasti.

Niklander meni naimisiin Kirsti Salmen kanssa 17.5.1985 ja heillä on kaksi lasta. Hannu Niklander ja Kirsti Salmi-Niklander asuvat nykyään Karkkilan Fagerkullassa. Salmi-Niklander tunnetaan folkloristina ja karkkilalaista työläiskulttuuria käsittelevästä väitöskirjastaan Itsekasvatusta ja kapinaa. Hänen Kanadaan liittyneen tutkimustyönsä ja sinne suuntautuneen matkan myötä syntyi myös Hannu Niklanderin teos Vaahteranlehti ja vaakunalilja.

Kirjailijan työn ohella Niklander työskentelee mm. kääntäjänä, kriitikkona, luennoitsijana, luovan kirjoittamisen opettajana, pakinoitsijana, kolumnistina sekä matkailutoimittajana.

Myös hänen sukutaustansa on ”kirjallinen”. Isoisän äiti oli kievarin tytär Aurora Hemmilä. Kun Aleksis Kivi asui Fanjunkarsissa, tapaili hän itseään 11 vuotta nuorempaa Aurora Hemmilää ja kirjoitteli tälle usein, kirjeenvaihtoa nuoret kävivät ruotsiksi. Aleksis Kivi ei kuitenkaan kelvannut Hemmilän väelle kosijana. Kiven kuoleman jälkeen Aurora avioitui mäntsäläläisen Saariston talon isännän Niklanderin kanssa. Heidän poikansa oli kauppaneuvos Alvar Niklander, jonka pojanpoika Hannu Niklander on.

Hannu Niklander oli mukana vuonna 1975 perustamassa Myrsky-ryhmää, joka syntyi yhdistämään nuoria kirjailijoita. Niklanderin mukana ryhmää perustamassa olivat mm.Jouko Lehtonen, Börje Skruf, Anja Kauranen, Sirkka Laine, Ilpo Tiihonen ja Annika Idström. Ryhmän iskulause oli ”Tahdomme opettaa teidät lentämään”. Ryhmä pyrki tuoreuteen, älylliseen rehellisyyteen sekä perinteisen aineiston luovaan soveltamiseen. Myös rauhanasia pidettiin vahvasti esillä. Aiheellisesti ryhmää verrattiinkin 50 vuotta varhaisempaan Tulenkantajien ryhmään, joka sekin pyrki tuulettamaan Suomen kirjallista elämää.

Hannu Niklander on ollut Suomen kirjailijaliiton johtokunnan jäsen vuosina 2001-2003 sekä jälleen vuodesta 2005 alkaen.

Tuotanto

Nuoren Hannu Niklanderin ensimmäinen lehtijuttu oli 17-vuotiaana Elanto-lehteen kirjoitettu matkajuttu Portugalista. Varsinaisen uransa Niklander aloitti lyriikalla. Vuonna 1971 hän voitti Nuoren Voiman Liiton runokilpailun ja pääsi palkinnoksi Oriveden opiston pitkälle kirjoittajakurssille. Tämä oli lopullinen kimmoke kirjailijanuralle.

Ensimmäinen runokirja, Kotiin päin, ilmestyi vuonna 1974. ”Siitä alkoivat ongelmat”, kirjailija on naurahtanut, tarkoittaen sillä toisen teoksen kirjoittamisen vaikeutta, joka monelle kirjailijalle tulee ensimmäisen teoksen julkaisun jälkeen. Ensimmäiset runoteokset kertovat arkipäivän tapahtumista, maaseudusta sekä sen ihmisistä ja eläimistä. Hän pohtii elämänmenoa välillä väkevänkin huumorin höystämänä. Syksyllä 2008 ilmestyi Kanada-aiheinen runoteos "Hopeatornien maa".

Niklanderilta on ilmestynyt kaiken kaikkiaan (vuoteen 2001 mennessä) kuusi runoteosta, kolme matkakirjaa, proosateoksia, Kössi Kaatran pienoiselämäkerta sekä pienoisnäytelmä. Hänen tuotannosta osan muodostavat myös nuortenkirjat ja lastenkirjasuomennokset.

Novellikokoelma Ansionsa mukaan, ilmestyi vuonna 2009.

Vuonna 2012 ilmestynyt Taivaalla tutut tähdet on kirjailijan omien sanojen mukaan "vihtiläisin kirjani tähän mennessä, kunnianosoitus eteläsuomalaiselle maaseudulle, ajankuvaa 1970- ja 1980- lukujen taitteesta, surullisen toiveikas rakkaustarina, kuvaus sukupolvien välisestä kauniista ystävyydestä, länsiuusmaalainen murrekokeilu".

Vuonna 2015 ilmestyneessä pakinakokoelmassa Kuinka saa sanoa kirjailija pohtii käsityksiä kulttuurista, kielestä ja ajankohtaisista ilmiöistä.

Kolmelta mantereelta - matkakertomuksia maailmalta (2016) vie lukijan souturetkelle kotijärvelle Vernen innoittamana, hurjastelevan taksikuskin seuraan Afrikassa, kirjallisuuskurssille Kiinassa ym.

Lyhytproosakokoelman Rikottua lasia (2017) tarinat kertovat elämän eri vaiheista, muistoista ja luopumisesta.

Matkakertomuskokoelma Euraasian muistot (2018) kuljettaa lukijansa Suomesta Euroopan halki Mongoliaan, sieltä Taiwanin ja Sigaporen kautta Intiaan ja Lähi-itään.

Nuoriherra (2019) perustuu Niklanderin isän tarinaan ja sijoittuu osittain Vihtiin, mm. Salmen kartanoon Otalammella. Nuoriherra on Loivaa alamäkeä -sarjan aloitusosa. Sarja jatkuu teoksissa Tyhjää toimittamassa (2020), Luovutetut alueet (2022) ja Eksynyt opas (2024).

Saaret ja satamat (2023) johdattaa lukijansa Ahvenanmaan, Kallaveden ja Kotkan kautta mm. Islantiin, Maltalle, Kap Verdelle, Rooman saarille ja Vihdin Salmijärven Lammassaareen.

Teokset

Kotiinpäin, 1974. Niklander kirjoitti teoksen heti armeijasta päästyään. Hän koki armeijan paikkana, joka vaati oman identiteetin korostamista. ”Teos sisältää runoja viidessä osassa, runoja kasvusta, matkasta ja kotiinpaluusta. Helppoja, inhimillisiä runoja, jotka ainakin nuori tai nuoresti ajatteleva ihminen voi löytää läheiseksi. --- Hannu Niklanderin runoista huomaa hänen ajattelunsa monitahoisuuden ja ennenkaikkea, mikä pistää maallikkoajattelijan silmää, ajattelun eritasoisuuden. Lentokoneessa Espanjan yllä hän löytää Madridin slummit, junassa näkee junan varjon, näkee itsensä radan varrella. Hän kertoo ennakkoluuloista, löytää luonnon ja isänmaan, ei tavallisessa passiivisessa merkityksessä, vaan ”vaatteina tekevän päällä”.” Kake, Luoteis-Uusimaa 12.12.1974/98

Maakuntalaulu, 1979. Uusimaalaisuutta tarkasteleva runokokoelma. Teos käsittää runoilijan tuotantoa vuosilta 1974-1977 ja mukana on aforismeja, omakohtaista tilitystä, luonnon kuvauksia ja uusmaalaisia henkilökuvia. ”Maakuntalaulu oli eteläsuomalaisen maaseudun ylistys”, Niklander on sanonut. Lisäksi hän toteaa: ”Humanismia minä peräänkuuluttaisin. Nykyajan ihmiskuva on… ei kyyninen, mutta ajattelematon. On hauska repiä kärpäseltä siivet ja katsoa, miten se sitten pääsee eteenpäin.”

Kössi Kaatran elämää ja lohjalaisvaiheita, 1982. Kirja työläiskirjailija Kössi Kaatrasta, ilmestynyt sarjassa Lohjan Pitäjäkertomuksia. Kaatra kirjoitti kuusi runoteosta ja kolme romaania. Tyylillisesti Kaatra edusti ns. vanhan työväenliikkeen runoilijatyyppiä.

Kauniisti niiaava tytär, 1983. Runokokoelma. Teemoina myytti-, matka-, eläin- sekä Uusimaa-aiheet. Mukana olevista runoista useimmat ovat syntyneet muutaman vuoden sisällä ennen niiden julkaisemista, mutta mukana on myös muutama runo jo kouluajoilta.

”Kokoelman nimi Kauniisti niiaava tytär sisältää sanaleikin, samalla se viittaa kokoelman lopussa olevaan runoon, jossa pohditaan Euroopan tulevaisuutta. Kreikkalainen jumaltarusto tuntee Europen, joka oli hyvinkasvatettu ja kauniisti niiaava tytär. Samanlainen kauniisti niiaava tytär on myös nykyinen Eurooppa, jonka maat kilvan pokkuroivat ja niiailevat Nato-kenraalien ja ohjuspäätösten edessä.” Marja-Leena Laaksonen, Karkkilan Seutu 9.2.1984/12

Suksien surujuhla, 1985. Runokokoelma, joka on jaettu kolmeen, lyyrisesti hieman erilaiseen osastoon. ”Niklanderin runoissa kieli on rikasta. Vuodenajat vaihtuvat kesästä kevääseen – suksien surujuhlaan. Kesän kauneus lumoaa ja hellyttää, varsinkin kun Suomen lippu nuokkuu juhannusyönä kuin ”uninen sukka lapsuuden hellanpellillä”. Syksyllä rännit motkottavat ja talven pakkaset sulavat kevättulviin. Uusmaalainen rapsodia poikkeaa kokonaisuudesta, koska se on runojen keskellä oleva proosaosa. Siinä Niklander tarkkailee ulkopuolelta elämän menoa, mutta välillä hän sukeltaa itse mukaan. --- Niklanderilla on sanottavaa nykyajan ihmiselle. Hän pohtii runoissaan elämän rajallisuutta, kestävyyttä, vanhuutta ja kuolemaa. Hän kirjoittaa vanhuudesta hellästi ja kauniisti kumppanilleen.” Annukka Viitaniemi, Kansanvakuutus 14.4.1986.

Kahvilavieraan muistiinpanot, 1987. Ensimmäinen kaunokirjallinen proosateos, matkakirja, jossa tehdään matkoja tuttuun tuntemattomaan, ollaan Välimerellä lähimenetettyä etsimässä, käydään Turkin kahvittomassa kahvilassa ja koetaan ryöstö Malesiassa.

Sairaskertomuksia, 1994. Novellikokoelmassa Niklander kuvaa 15 kertomuksellaan pojan kasvamista aikuisuuteen ja isyyteen. ”Keväällä ilmestynyt Sairaskertomuksia on vihtiläiskirjailija Hannu Niklanderin parhaasta päästä. Ilmaisu on täsmällistä ja kuvakieli kuivakan realistista. Nauru ja syvä murhekin on rivien välissä. Tilannekomiikka ei silti ole sattumanvaraista, ja kirjailija itse pitäytyy tarkkailijana, vaikka onkin yksi keskeisistä hahmoista. --- Niklanderin tämänkertainen kirjoittajanote on alusta loppuun hervahtamatonta, välillä hirtehisen sumeilematonta ja ehdottoman rehellistä.” Leena Helo-Janhunen, Luoteis-Uusimaa 22.7.1994.

Vaahteranlehti ja vaakunalilja, 1996. Kanadaa luotaava matkakirja, jonka tarinoissa tunkeudutaan pintaa syvemmälle ja pohditaan siirtolaisuuden luonnetta ja amerikkalaistumista, esitellään Uusi Ranska puulintuineen ja inuitit mursunluukaiverruksineen sekä ukrainalaiset pääsiäismunat.

Aurinko katsoo taakseen, 1999. Esikoisromaani voitti valtion kirjallisuuspalkinnon. Teos on humanistinen ja ironinen omaelämäkerrallinen isäsuhteen tilitys. Romaani kertoo yhdentoista vuoden jaksosta ja tapahtuu paikoissa, jotka yksi kerrallaan muodostuvat luovutetuiksi. Samalla luovutaan lapsuudesta. Niklander käsittelee isän ja pojan suhteen muuttumista ja kääntymistä päälaelleen. Romaani on myös kielellinen kehityskertomus, sillä se alkaa pienen pojan äänellä ja kehittyy päähenkilön mukana monimutkaisemmaksi ja vivahteikkaammaksi.

Radan varrella varjo, 2003. Itsenäinen jatko romaaniin Aurinko katsoo taakseen. Teos kuvaa lukiolaiselämää ja asevelvollisuusaikaa. Tapahtumat sijoittuvat suurelta osin Kajaaniin, näin se on tekijänsä pohjoisin teos.

Kuu jättää jäljen, 2006. Romaanitrilogian itsenäinen päätösosa, jossa keskeisenä on 1970-luvun opiskelijaelämä yhteiskunnallisine aktiviteetteineen.

Hopeatornien maa, 2008. Kanada-aiheinen runoteos.

Ansionsa mukaan, 2009. Novellikokoelmassa Niklander kuvaa keski-ikäisiä miehiä heidän konferenssimatkoillaan tai seikkailuillaan Kuuban kosteilla kujilla. Keski-ikäisten miesten rinnalla on aina myös nainen.

Taivaalla tutut tähdet, 2012. Romaani nuoren miehen kypsymisestä.

palkinnot

Tekstinäytteet

Kiväärin hihna
pitää näperrellä rannetueksi,
Saakeli kuinka sormet kohmeessa.
Maalitaulut nousevat,
ihmisen muotoiset, mustaa pahvia,
ehdimme laukaista
ennen kuin livahtavat takaisin.
Kersantin johdolla paikataan reiät,
lääkitään hahmot teloituskuntoon,
ja taas rämmimme tähtäyspaikalle.
Kaksi viikkoa sitten
yläpetin alokas kauhisteli
ihmisenkuvaan tähtäämistä.
Tänään kiroaa:
Eihän noista kuvista
pääse edes ampumalla,
oikeat äijät sentään loppuisivat.

Isäntä ähkäisee,
painaa selkänsä ja pyyhkii
kumiterästä saven
sementtirapun kulmaan.
Viileässä eteisessä tuoksuvat syksyn omenat,
lämpimässä kyökissä emännän kahvi.
Jos lehmä karkaa laitumelta
sen saa kiinni kun aikansa jahtaa.
Kun meijerit karkaavat talonpojilta
joutuu itse jahdattavaksi.

Nyrkkikulta
Vihkisormus heijasteli kesäyön auringon,
enojen valkoiset paidat ja Elysée-lasit
jotka helisivät kuohuvaa naurua.
Naarmuinen sormus nyrkin keulassa,
puskutraktorin aura kivikossa,
pirstoo vaimon hampaita,
raivaa erolle tietä.

Sitten vanhana
kun puen palttoota ylleni
kaulus tahtoo kumminkin
aina jäädä ryppyyn.
Autat sen suoraksi
huolehdit kepin käteen.
Ja sinä saat nojata
kyynärpäähäni
kun kävelemme lehdetöntä kujaa
äskeinen kahvinmaku suussa.

Katkelma Hannu Niklanderin novellikokoelmasta Leskimiehen kevät (2000), novellista Kahden miehen symposium:

– Minä olen kovin odottanut tapaamista. Se oli niin leppoisaa kun poikkesit laitoksella, silloin kun juotiin kahvit ja tehtiin sinunkaupat, professori sanoi ja ajoi ohi tienhaarasta.
   – Tuosta olisi pitänyt kääntyä seurakuntatalolle, sanoi maisteri, joka istui kartta kädessään.
   – Täytyy etsiä uusi reitti. Sitähän se on koko elämä, professori vastasi ja totesi, että jälleen on kielletty ajosuunta. Sitten avautui vasemmalle iso vehreiden vaahteroiden reunustama katu. Professori käänsi reippaasti rattia ja lähti ylämäkeen.
   Ensimmäinen vastaantulija, pakettiauto, jarrutti ja antoi tietä. Ällistyneen näköinen nainen katsoi tuulilasin takaa ja ohjasi jalkakäytävälle.
   – Kyllä nyt ollaan yksisuuntaisella kadulla, maisteri huomasi.
   – Jopa on kerta kaikkiaan inhottava tilanne.
   – Ei tässä auta muu kuin ajaa eteenpäin, maisteri sanoi. Professori meni ratin takana valppaan eläimen näköiseksi. Kun iso kuorma-auto ajoi vastaan, oli professorin vuoro väistää nurmelle.
   – Kyllä nyt sattui pahempikin erehdys, hän päivitteli ennen kuin löysi harjun lakea myötäilevän valtakadun. Siellä ajettiin kovaa. Maisteri seurasi peloissaan, kuinka professori lopulta pääsi oikealle kaistalle.
   Seurakuntatalo löytyi melko vähällä hakemisella.
   – Olisipa se ollut näky kun olisimme saapuneet poliisit perässämme kirkkokahville, professori naurahti autoa lukitessaan.
   – Yhden asian tässä oppi, arvaas Pekka minkä? Maisteri kysyi.
   – Vähintäänkin yhden. Mutta mitä sinä tarkoitat?
   – Maantiellä ei yhteiskunnallinen asema paljon paina. Nokkakolarissa ovat tohtorit ja rovastit tasa-arvoisia metsureiden ja leipurioppilaiden kanssa.

Lähteet

Kirjoittamisesta

Niklanderilta on ilmestynyt kuusi runoteosta, kolme matkakirjaa, proosateoksia, Kössi Kaatran pienoiselämäkerta sekä pienoisnäytelmä. Hänen tuotannostaan osan muodostavat myös nuorten- ja lastenkirjasuomennokset tanskasta ja saksasta.

Hannu Niklander on sanonut, ettei ole koskaan pyrkinyt suuriin painoslukuihin. Hänestä on vain ollut hauskaa välittää tuntemuksiaan lukijoille. ”Asiat ovat jo pois mietittyjä silloin kun ne tulevat kirjaan asti.” Omaa kirjailijalaatuaan hän kuvailee sanomalla: ”Vaikka tekstissä on aina tietty teatraalisuus, kirjoitan kuitenkin selvästi paperilta luettavaksi”. Oman kuvauksensa mukaan Niklander on ”aika paljon velkaa naturalisteille, kuten Strindbergille ja Maupassantille. Luonnehdinnaksi sopisi myös uusmoderni.”

Niklanderin mukaan kirjailijan ei ”koskaan pitäisi julkaista samana vuonna kahta kirjaa, sillä niiden saama julkisuus syö toinen toistaan”. Näin kävi kuitenkin vuosina 1987 ja 1989, jolloin Niklanderilta ilmestyi molempina vuosina runoteoksen ohella toinenkin kirja. Vuosien varrella tapahtuneelle siirtymiselle lyriikasta proosaan on selkeä selitys; runo vaatii nuorekasta herkkyyttä, proosa puolestaan elämänkokemusta. Toisaalta runoja ja aforismeja on nytkin valmiina kokoelman verran.

Kirjoittajakursseilla hän on neuvonut kirjailijoiksi aikovia jättämään tekstistään liian selittelyn pois ja kehottanut kirjoittajia etsimään sanomansa ydintä. Niklanderin mukaan onkin tärkeää kirjoittaa lukijaa puhuttelevaa tekstiä, on pyrittävä herättämään lukijassa samoja tunteita kuin kirjoittaja tekstiä laatiessaan on tuntenut.

”Varhaisemmassa vaiheessa minuun vaikuttivat nimenomaan Lauri Viljanen ja Sakari Topelius. Myöhemmin olen tullut läheiseksi tutuksi Elvi Sinervon, Bertolt Brechtin, Konstantinos Kavafisin ja Nazim Hikmetin runojen kanssa. Suomalainen kansanlauluperinne ja Neuvosto-Karjalan runoilijat ovat nekin vaikuttaneet minuun, puhumattakaan antiikin Kreikan ja Rooman kirjailijoista”, Hannu Niklander kertoo. ”Varsinkin, kun on opiskellut kirjallisuutta, varoo sanomasta ketään mielikirjailijakseen, silti pidän kansanrunoja ja –lauluja niiden konkreettisuuden takia erinomaisina. Tärkeintä on, että lukee useita kirjailijoita, eri maista ja eri aikoina eläneitä sekä monia kirjallisuuden lajeja.” Mielikirjailijoiksi hän suostuu nimeämään mm. Lauri Viljasen, Elvi Sinervon, Juhani Ahon, August Strindbergin ja Elmer Diktoniuksen.

Mystiikasta Niklander ei ole kiinnostunut. Sen vuoksi hän sanoo, etteivät monet hyvätkään kirjailijat, kuten Dostojevski ja Kafka, ole hänen makuunsa. Ennemminkin Niklanderia ovat kiehtoneet antiikin selkeys ja kuulakkuus.

Hannu Niklanderin omaa kirjoitusprosessia voisi kuvata hitaaksi ja yksityiskohtaiseksi. Ensimmäinen versio syntyy lyijykynällä. Versio versiolta, kirjoitustavan muuttuessa myös teksti muuttuu ja täydentyy. Jo vuonna 1983 hän itse määritteli: ”Olen viehättynyt pikkutarkkuuteen. Minulla on huono keskittymiskyky, haluan tehdä monta työtä yhtä aikaa. Minusta on mukava nyhjätä samojen asioiden parissa, muistella vanhoja; puhua puhelimessa, kuunnella radiota, ajaa potkukelkalla.”

Aiheet kirjoihin syntyvät aikaisin. Kun edellinen työ on vielä kesken, on seuraava aihe jo valmiina mielessä. Ennen varsinaista kirjoittamista Hannu Niklander tekee paljon taustatyötä, tietopuolisen aineksen hankkimisen lisäksi hän virittäytyy oikeaan tunnelmaan lukemalla ajalle tyypillistä kirjallisuutta ja lehtijuttuja, kuuntelemalla aikakauden musiikkia, käymällä tapahtumapaikoilla. Hän on kiinnostunut nimenomaan paikallisuudesta, faktojen pitävyydestä.

Hannu Niklander kuuluu kielitaitoisimpiin kirjailijoihimme. Hän on lukenut koulussa suomea, ruotsia, saksaa, englantia ja ranskaa ja lisäksi opiskellut yliopistossa venäjää, italiaa, espanjaa, latinaa, viroa ja unkaria sekä opetellut vanhakreikan, bulgarian, turkin, japanin ja mongolian perusteet. Kielitaitoisena ja paljon matkustelleena hän voi hyvin sanoa: ”Suomalaista kulttuuria vaivaa penikkatauti. Vanhaa kansanomaista kulttuuria on päässyt museomaisesti hieman esille, mutta ravintoloille ja kaupoille pannaan englanninkielinen nimi. Luullaan, että ulkomailla ollaan viisaampia kuin Suomessa.”