Onni Halla

Vihti

• syntyi 27.10.1899 Raumalla ja kuoli 27.6.1981 Vihdissä
• valmistui kansakoulunopettajaksi Rauman seminaarista vuonna 1922
• toimi kansakoulunopettajana Raumalla vuosina 1922-27 sekä Vihdissä vuosina 1927-60
• kirjailija, Tulenkantajat -kirjailijaryhmän keskeisiä vaikuttajia
• kirjoitti lukuisia kirjallisuusarvosteluita, radiokuunnelmia ja teatterinäytelmiä
• Valtion kirjallisuuspalkinto vuonna 1950

Elämän alkuvaiheet

Onni Halla syntyi ja vietti lapsuutensa Rauman maalaiskunnan Kollan kylässä. Lapsuuttaan Halla on kuvannut pääosin murheelliseksi: äiti muutti Amerikkaan ja jätti puolivuotiaan Onnin isovanhempiensa huostaan. Hallan yhteydet äitiin jäivät heikoiksi ja kaunaisiksi.  Isästään Onni ei tiennyt sitäkään vähää mitä äidistään, sillä vanhempien suhde oli ollut lyhytaikainen. Halla on todennut isänsä olleen ilmeisesti merimies, mutta muuta tietoa hänellä ei isästään ollut. Näissä olosuhteissa ei ollut yllätys, että Onni kiintyi isovanhempiinsa. Sekalaisia töitä tehneiden isovanhempien tulot jäivät vaatimattomiksi, joten köyhyys oli nuorelle pojalle tuttua.

Koulunkäynnin Onni Halla aloitti "vähäinlastenkoulussa" ja siirtyi sieltä Nihattulan kansakouluun. Koulu oli pojalle mieleistä, erityisesti hän piti lukemisesta. Hallaa lahjakkaana pitänyt opettaja J. Varho kehotti poikaa jatkamaan opintoja Rauman seminaarissa ja tarjoutui ensimmäiseksi lainan takaajaksi. Varaton Halla pystyi näin rahoittamaan opintonsa, jotka kestivät viisi vuotta. Seminaariaika avasi Hallalle uuden mahdollisuuden saada uusia tovereita ja käyttää kirjallista lahjakkuuttaan. 

Onni Halla ja Tulenkantajat

Rauman seminaarin kirjastossa Onni Halla luki kulttuurin harrastajien keskusjärjestön Nuoren Voiman Liiton (perustettu 1921) Nuori Voima -lehteä, jota kautta hän pääsi yhteyteen muiden kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta kiinnostuneiden nuorten kanssa. Nuoren Voiman Liitto toimi yhdistävänä tekijänä useille samanmielisille nuorille kirjailijanaluille, jotka pääsivät keskustelemaan ja vaihtamaan mielipiteitä keskenään. Näin sai alkunsa Tulenkantajien kirjailijaryhmä, jonka ydinryhmään Hallakin kuului alusta pitäen.

Nimensä tulenkantajien ryhmä sai samannimisestä Nuoren Voiman Liiton julkaisemasta albumista, joka ilmestyi vuonna 1924. Ryhmän tunnuspiirteiksi on mainittu koneromantiikka, hurmio ja eksotiikan tavoittelu. Heidän tavoitteenaan oli avartaa suomalaista kulttuurielämää - ”avata ikkunat Eurooppaan” – lännestä saatavin vaikuttein. Monet tulenkantajista matkustivat toistuvasti Euroopan kulttuurinkeskukseen Pariisiin, myös Onni Halla tutustui kaupunkiin ja ihastui siihen. Halla piti ulkomaanmatkoista, hänestä oli tärkeää lähteä, vaikka ”saaliinani voi yhtä hyvin olla pivo tomua ja tuhkaa kuin kukaties sirunen kultaa”.

Tulenkantajuutta tutkinut Vesa Mauriala nimeää varhaisimpaan ydinjoukkoon Olavi Paavolaisen, Katri Valan, Elina Vaaran, Lauri Viljasen, Yrjö Jylhän, Ilmari Pimiän ja Onni Hallan. Tulenkantajat eivät olleet missään vaiheessa järjestäytyneet tiiviiksi ryhmäksi, eikä heillä ollut yhteistä toimintasuunnitelmaa. Ryhmän toiminta oli vireimmillään 1920-luvulla, jonka jälkeen se hajaantui. Ydinryhmän väliset ystävyyssuhteet jatkuivat kuitenkin tiiviinä vielä 1920-luvun jälkeenkin, ne kestivät läpi elämän.
 
Onni Hallasta tuli monelle tulenkantajalle tukea antava ystävä, eräänlainen taustavaikuttaja. Elina Vaara oli kerran sanonut, että Onni Hallan kirjallinen tuotanto jäi hänen persoonallisuutensa varjoon. Tulenkantajia tutkinut professori Kerttu Saarenheimon mukaan Hallan merkitys kirjailijatovereiden henkisenä tukena ja taustavaikuttajana onkin saattanut olla tärkeämpi kuin hänen tulenkantajakautensa kirjallinen tuotanto. Halla osasi kuunnella ja hänestä tuli luotettava uskottu monelle ystävälleen. Naistulenkantajat kutsuivatkin Hallaa ”leelian lepotuolikseen”. Vesa Mauriala on sitä mieltä, että Hallassa olisi mitä ilmeisimmin ollut ainesta eturivin prosaistiksi, jos hän olisi ollut tuotteliaampi kirjoittaja.

Elämä Vihdissä

Onni Halla sai vuonna 1927 kansakoulunopettajan viran Vihdistä, Otalammen Härkälän koululta, jonne hän muutti samana vuonna. Halla piti onnellisena käänteenä elämässään sitä, että pääsi Vihtiin: ”Tänä päivänäkin olen kiitollinen kohtalolleni siitä, että pääsin nimenomaan tänne Otalammelle, jonka ihmiset ovat sietäneet omituisuuteni yhtä hyvin kuin vieraslaumojeni merkillisen käyttäytymisen.”

Halla kutsui usein tulenkantaja-ystäviään Vihtiin vierailuille, koska sieltä oli hyvät yhteydet Helsinkiin ja yksin eläneen Hallan asunnossa oli tilaa suuremmallekin ryhmälle. Halla on sanonut silloisesta elämästään: ”Minulla oli siihen aikaan yhden hengen talous, kolmen hengen astiasto ja lattiapinta-alaa sopivasti jakaakseni sen joskus viidentoistakin vieraani makuupaikoiksi.”

Tapaamiset järjestettiin yleensä tilavassa ”peilisalissa”, joka oli saanut nimensä seinälle laitetusta taskupeilistä, muuta sisustusta huoneessa ei sitten ollutkaan. Keskustelut kirjallisuudesta jatkuivat usein aamunkajoon asti ja viikonloppujen jälkeen Hallalla oli kova työ saada vieraat ulos, hänen kun piti mennä koululle opettamaan maanantaiaamuna oppilaitaan. Erityisen muistettavat juhlat olivat vuonna 1930 Onnin päivät,  joita professori Saarenheimo on sanonut viimeiseksi kokoontumiseksi ennen tulenkantajaryhmän hajaantumista. Halla kutsui tilaisuutta ”nuoruuden viimeiseksi jälkikukoistukseksi.” Vaikka ryhmätapaamiset käytännössä loppuivat, monen kohdalla henkilökohtaiset ystävyyssuhteet jatkuivat.

Myöhemmin lukuisat tulenkantajat hankkivat Vihdistä kesäasuntoja. Erityisesti suosiossa oli Otalampi, jonne monet Hallan taitelijaystävistä, kuten professori Lauri Viljanen, Sylvi Kunnas, Einari Vehmas ja Albert Saloranta, muuttivat kesäisin. 

Onni Halla ei puolestaan rakennuttanut koskaan omaa kotia Vihtiin. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka asettuvat ja hankkivat kodin jostain tietystä paikasta, hän asui mieluummin vuokralla. Elämänsä viimeiset vuodet Onni Halla vietti Hopearinteen vanhainkodissa, jonne hän muutti sen jälkeen kun ei enää jaksanut yksin asua asunnossa, josta puuttuivat kaikki mukavuudet.

Onni Halla oli tavattoman kiinnostunut Vihdin kulttuurielämästä ja erityisesti näytelmätaiteesta. Hänellä oli hyviä ystäviä teatterissa ja hän seurasi tarkasti vihtiläistä amatööriteatteria. Halla kirjoitti paikallislehteen arvosteluja teatteriesityksistä, usein suopeasti. Lisäksi hän kirjoitti muita pieniä lehtijuttuja silloin tällöin, mutta vakiopalstaa hän ei pitänyt. Hän kirjoitti myös näytelmiä, esimerkiksi Niuhalan koulun satavuotisjuhliin hän kirjoitti kuvaelman vuonna 1971 siitä, millaista kouluopetus oli ollut aiemmin.

Ironisen huumorin ja sutkautusten viljelijä

Onni Hallaa on luonnehdittu hauskaksi, luonteenlaadultaan ironiseen huumoriin taipuvaiseksi ihmiseksi. Hän oli hyväluontoinen, mutta sitä säesti ilkikurisuus. Hän ei ollut millään lailla sovinnainen, sellaiselle hän viittasi kintaalla. Halla oli kuitenkin tarkka maineestaan, hän ei halunnut tärvellä sitä paisutetuilla jutuilla tekemisistään. Hän ei ollut opettajana mikään tyranni, se olisi ollut vastoin hänen asenteitaan, mutta hän pystyi pitämään ohjat käsissään.

Lehtori Heljä Sole, joka tunsi Onni Hallan henkilökohtaisesti, kertoi seuraavan esimerkin Hallan huumorintajusta:

Jäädessään eläkkeelle Halla sai kunnalta muistoksi kunniataulun, jossa häntä kiitettiin pitkästä palveluajasta. Taulu oli valmiiksi kehystetty, mutta joku onneton oli pahaksi onnekseen laittanut taulun ripustuskoukun väärälle sivulle: taulu tuli seinällä ylösalaisin. Onni sijoitti taulun kotinsa eteisaulan rappujen yläpäähän niin, että sisään tulija näki ensimmäiseksi kunniataulun, joka oli ylösalaisin. Joka ikinen tulija ihmetteli vuorollaan miksi taulu on väärinpäin, johon Halla vastasi vahvalla Rauman murteella ”Mää olen sen tommottist kunnalt saanu, en sunka mää sitä voi muuttamman mennä”.