Onni HallaVihti 
Elämän alkuvaiheet Onni Halla syntyi ja vietti lapsuutensa Rauman maalaiskunnan Kollan kylässä. Lapsuuttaan Halla on kuvannut pääosin murheelliseksi: äiti muutti Amerikkaan ja jätti puolivuotiaan Onnin isovanhempiensa huostaan. Hallan yhteydet äitiin jäivät heikoiksi ja kaunaisiksi. Isästään Onni ei tiennyt sitäkään vähää mitä äidistään, sillä vanhempien suhde oli ollut lyhytaikainen. Halla on todennut isänsä olleen ilmeisesti merimies, mutta muuta tietoa hänellä ei isästään ollut. Näissä olosuhteissa ei ollut yllätys, että Onni kiintyi isovanhempiinsa. Sekalaisia töitä tehneiden isovanhempien tulot jäivät vaatimattomiksi, joten köyhyys oli nuorelle pojalle tuttua. Koulunkäynnin Onni Halla aloitti "vähäinlastenkoulussa" ja siirtyi sieltä Nihattulan kansakouluun. Koulu oli pojalle mieleistä, erityisesti hän piti lukemisesta. Hallaa lahjakkaana pitänyt opettaja J. Varho kehotti poikaa jatkamaan opintoja Rauman seminaarissa ja tarjoutui ensimmäiseksi lainan takaajaksi. Varaton Halla pystyi näin rahoittamaan opintonsa, jotka kestivät viisi vuotta. Seminaariaika avasi Hallalle uuden mahdollisuuden saada uusia tovereita ja käyttää kirjallista lahjakkuuttaan. Onni Halla ja Tulenkantajat Rauman seminaarin kirjastossa Onni Halla luki kulttuurin harrastajien keskusjärjestön Nuoren Voiman Liiton (perustettu 1921) Nuori Voima -lehteä, jota kautta hän pääsi yhteyteen muiden kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta kiinnostuneiden nuorten kanssa. Nuoren Voiman Liitto toimi yhdistävänä tekijänä useille samanmielisille nuorille kirjailijanaluille, jotka pääsivät keskustelemaan ja vaihtamaan mielipiteitä keskenään. Näin sai alkunsa Tulenkantajien kirjailijaryhmä, jonka ydinryhmään Hallakin kuului alusta pitäen. Nimensä tulenkantajien ryhmä sai samannimisestä Nuoren Voiman Liiton julkaisemasta albumista, joka ilmestyi vuonna 1924. Ryhmän tunnuspiirteiksi on mainittu koneromantiikka, hurmio ja eksotiikan tavoittelu. Heidän tavoitteenaan oli avartaa suomalaista kulttuurielämää - ”avata ikkunat Eurooppaan” – lännestä saatavin vaikuttein. Monet tulenkantajista matkustivat toistuvasti Euroopan kulttuurinkeskukseen Pariisiin, myös Onni Halla tutustui kaupunkiin ja ihastui siihen. Halla piti ulkomaanmatkoista, hänestä oli tärkeää lähteä, vaikka ”saaliinani voi yhtä hyvin olla pivo tomua ja tuhkaa kuin kukaties sirunen kultaa”. Tulenkantajuutta tutkinut Vesa Mauriala nimeää varhaisimpaan ydinjoukkoon Olavi Paavolaisen, Katri Valan, Elina Vaaran, Lauri Viljasen, Yrjö Jylhän, Ilmari Pimiän ja Onni Hallan. Tulenkantajat eivät olleet missään vaiheessa järjestäytyneet tiiviiksi ryhmäksi, eikä heillä ollut yhteistä toimintasuunnitelmaa. Ryhmän toiminta oli vireimmillään 1920-luvulla, jonka jälkeen se hajaantui. Ydinryhmän väliset ystävyyssuhteet jatkuivat kuitenkin tiiviinä vielä 1920-luvun jälkeenkin, ne kestivät läpi elämän. Elämä Vihdissä Onni Halla sai vuonna 1927 kansakoulunopettajan viran Vihdistä, Otalammen Härkälän koululta, jonne hän muutti samana vuonna. Halla piti onnellisena käänteenä elämässään sitä, että pääsi Vihtiin: ”Tänä päivänäkin olen kiitollinen kohtalolleni siitä, että pääsin nimenomaan tänne Otalammelle, jonka ihmiset ovat sietäneet omituisuuteni yhtä hyvin kuin vieraslaumojeni merkillisen käyttäytymisen.” Halla kutsui usein tulenkantaja-ystäviään Vihtiin vierailuille, koska sieltä oli hyvät yhteydet Helsinkiin ja yksin eläneen Hallan asunnossa oli tilaa suuremmallekin ryhmälle. Halla on sanonut silloisesta elämästään: ”Minulla oli siihen aikaan yhden hengen talous, kolmen hengen astiasto ja lattiapinta-alaa sopivasti jakaakseni sen joskus viidentoistakin vieraani makuupaikoiksi.” Tapaamiset järjestettiin yleensä tilavassa ”peilisalissa”, joka oli saanut nimensä seinälle laitetusta taskupeilistä, muuta sisustusta huoneessa ei sitten ollutkaan. Keskustelut kirjallisuudesta jatkuivat usein aamunkajoon asti ja viikonloppujen jälkeen Hallalla oli kova työ saada vieraat ulos, hänen kun piti mennä koululle opettamaan maanantaiaamuna oppilaitaan. Erityisen muistettavat juhlat olivat vuonna 1930 Onnin päivät, joita professori Saarenheimo on sanonut viimeiseksi kokoontumiseksi ennen tulenkantajaryhmän hajaantumista. Halla kutsui tilaisuutta ”nuoruuden viimeiseksi jälkikukoistukseksi.” Vaikka ryhmätapaamiset käytännössä loppuivat, monen kohdalla henkilökohtaiset ystävyyssuhteet jatkuivat. Myöhemmin lukuisat tulenkantajat hankkivat Vihdistä kesäasuntoja. Erityisesti suosiossa oli Otalampi, jonne monet Hallan taitelijaystävistä, kuten professori Lauri Viljanen, Sylvi Kunnas, Einari Vehmas ja Albert Saloranta, muuttivat kesäisin. Onni Halla ei puolestaan rakennuttanut koskaan omaa kotia Vihtiin. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka asettuvat ja hankkivat kodin jostain tietystä paikasta, hän asui mieluummin vuokralla. Elämänsä viimeiset vuodet Onni Halla vietti Hopearinteen vanhainkodissa, jonne hän muutti sen jälkeen kun ei enää jaksanut yksin asua asunnossa, josta puuttuivat kaikki mukavuudet. Onni Halla oli tavattoman kiinnostunut Vihdin kulttuurielämästä ja erityisesti näytelmätaiteesta. Hänellä oli hyviä ystäviä teatterissa ja hän seurasi tarkasti vihtiläistä amatööriteatteria. Halla kirjoitti paikallislehteen arvosteluja teatteriesityksistä, usein suopeasti. Lisäksi hän kirjoitti muita pieniä lehtijuttuja silloin tällöin, mutta vakiopalstaa hän ei pitänyt. Hän kirjoitti myös näytelmiä, esimerkiksi Niuhalan koulun satavuotisjuhliin hän kirjoitti kuvaelman vuonna 1971 siitä, millaista kouluopetus oli ollut aiemmin. Ironisen huumorin ja sutkautusten viljelijä Onni Hallaa on luonnehdittu hauskaksi, luonteenlaadultaan ironiseen huumoriin taipuvaiseksi ihmiseksi. Hän oli hyväluontoinen, mutta sitä säesti ilkikurisuus. Hän ei ollut millään lailla sovinnainen, sellaiselle hän viittasi kintaalla. Halla oli kuitenkin tarkka maineestaan, hän ei halunnut tärvellä sitä paisutetuilla jutuilla tekemisistään. Hän ei ollut opettajana mikään tyranni, se olisi ollut vastoin hänen asenteitaan, mutta hän pystyi pitämään ohjat käsissään. Lehtori Heljä Sole, joka tunsi Onni Hallan henkilökohtaisesti, kertoi seuraavan esimerkin Hallan huumorintajusta: Jäädessään eläkkeelle Halla sai kunnalta muistoksi kunniataulun, jossa häntä kiitettiin pitkästä palveluajasta. Taulu oli valmiiksi kehystetty, mutta joku onneton oli pahaksi onnekseen laittanut taulun ripustuskoukun väärälle sivulle: taulu tuli seinällä ylösalaisin. Onni sijoitti taulun kotinsa eteisaulan rappujen yläpäähän niin, että sisään tulija näki ensimmäiseksi kunniataulun, joka oli ylösalaisin. Joka ikinen tulija ihmetteli vuorollaan miksi taulu on väärinpäin, johon Halla vastasi vahvalla Rauman murteella ”Mää olen sen tommottist kunnalt saanu, en sunka mää sitä voi muuttamman mennä”. TuotantoHallan kirjallinen tuotanto jäi verrattain vähäiseksi: vain viisi kirjoitettua kirjaa monen vuosikymmenen aikana. Kirjailijana Halla ei kuitenkaan halunnut muistuttaa ketään muuta, hän halusi olla oma itsensä. Esikoiskirja Mustat loimet julkaistiin vuonna 1925. Kirja sai myönteisen vastaanoton, mutta suuri menestys jäi saavuttamatta. Seuraavaa Hallan kirjaa, joka oli Pentti Harjun nuoruus, saatiin odottaa peräti kaksikymmentä vuotta. Onni Hallan viimeinen romaani oli vuonna 1949 julkaistu Oudot virrat, jota kehuttiin jälleen vuolaasti. Jäätyään eläkkeelle opettajan virasta Halla kirjoitti vielä Vihdin kirjan, jonka Vihti-Seura tilasi häneltä. Kirjojensa merkityksestä ja sanomasta Hallan on sanonut seuraavaa: ”Olen pyrkinyt mahdollisimman täydelliseen ihmiskuvaukseen omine keinoineni. Sen vuoksi olen lakkaamatta kysynyt, mikä on tuon ihmisen sisin olemus, mitä on tuon teon, noiden sanojen, eleiden ja käyttäytymisen takana, se näkymätön sielunliike, josta kaikki johtuu. Analysoin itseäni, analysoin ympärillä olevia ihmisiä etsien ihmisten totuutta. Apunani on ollut koko ympärillä oleva luonto, sekä kuollut että elävä, joka koko ajan myötäilee tuon sisimmän kuvauksen mukana. Itse asiassahan tässä elämässä vähäinen osa on sitä miltä se näyttää meidän silmissämme ja varsinkin kanssaihmistemme silmissä. Kaikkialla on kaksi todellisuutta, tämä jonka yleinen mielipide niin kerkeästi hyväksyy, ja se toinen, josta ei juuri mitään tiedetä.”
Romaanilla Mustat loimet Halla pyrki uudistamaan kansankuvausta, joka hänen mukaansa kynti tuolloin aallonpohjassa. Halla on sanonut ”yhdistäneensä kansankuvaukseen sisäisen ja ulkoisen elämänvirran toisiaan myötäileväksi kokonaisuudeksi, jota mahdollisimman persoonallinen ilmaisumuoto kannattaisi”. Tulenkantaja-ystävien kirjoittamissa arvosteluissa teosta ylistettiin, mutta lukeva yleisö ei tuntenut sitä omakseen. Myynti jäi vähäiseksi: kirjan ensimmäistä painosta oli saatavilla vielä 1940-luvun lopulla, neljännesvuosisata sen julkaisemisen jälkeen. Katkelma Olavi Paavolaisen kirjoittamasta arviosta: "Jo Hallan esikoisteoksen nimessä paljastuvat tämän romaanin luonteenomaisimmat piirteet: alakuloinen tunnelma, lyyrillisyys ja artistisuus (...) Hän on tahtonut luoda maalaisympäristöön sijoitetun romaanin, mutta ilman sen tapaisen romaanin kolmea tavanomaista elämänehtoa: ympäristökuvausta, tyyppikuvausta ja toimintaa. Kaikki rakentuu tunnelmalle: hetken värinälle, mielentilalle, valaistukselle huoneessa ja ulkosalla. Ihmiset tuntevat ja toimivat vaistomaisesti. Pilviin vetäytyvä taivas, putoavat kellastuneet lehdet, jalanjäljet lattialla, kesäyön monet tuoksut – kaikki saavat aikaan sielussa salaperäisiä liikuntoja, jotka määräävät usein koko elämän suunnan" (Lähde: Mauriala, Vesa, Uutta aikaa etsimässä Individualismi, moderni ja kulttuurikritiikki tulenkantajien elämässä 1920- ja 1930-luvulla. Gaudeamus: Helsinki 2005).
”Mustat loimet osoittaa tekijänsä kehittäneen itselleen erinomaisen joustavan, hienostuneen, sensualistisesti värähtelevän tyylin. Hänen omalaatuinen tekniikkansa ansaitsee huomiota. Ympäristökuvaus on hänellä näennäistä ja palvelee kokonaan sisäisiä tarkoituksia. Hän tekee tunteiden läikähtelyn havainnolliseksi kuvaamalla rinnakkaisesti sen ohella ympäröivän elämäntilanteen pehmeän esineellisesti, tuoksuin ja värein. Siten hänellä on usein hämmästyttävä kyky luoda henkilöidensä sisäiset tilat aivan kuin näkyvinä, aistimuslämpimästi läsnäolevina lukijan eteen.” Esikoisromaanin julkaisemisen jälkeen jatkamisen olisi pitänyt olla helppoa, mutta Halla joutui toteamaan, kuten niin monet muutkin esikoisteoksensa julkaisseet, ettei kirjoittaminen enää luonnistunut. Itsekritiikki nosti vaatimukset liian korkealla. Halla sanoi myöhemmin joutuneensa esikoisromaanin jälkeen pitkäaikaiseen henkiseen kriisiin, jonka aikana mikään kirjoitus ei tuntunut tyydyttävältä. Myös opettajantyö Härkälässä vei aikaa kirjoittamiselta. Pentti Harjun nuoruus – omaelämäkerrallinen romaani Onni Halla palasi pitkän julkaisutauon jälkeen suomalaisen kirjallisuuden eturiviin romaanillaan Pentti Harjun nuoruus, joka julkaistiin vuonna 1946. Halla on kirjoittanut, että ”vasta sota, entisestä työstä, ympäristöstä ja kaikesta tutusta irroittautuminen sekä uudet näköalat, voimakkaat elämykset ja monien asioiden perinpohjainen järkkyminen yhdessä vaikuttivat sen, että pitkä koteloitumisen kauteni vihdoin loppui, ja ryhdyin jälleen oikein toden teolla kirjoittamaan”. Ei Pentti Harjun nuoruuskaan syntynyt kertaheitolla, kirjoittaminen vei kaksi vuotta tai oikeammin kahden vuoden yöt, koska opettajantoimensa takia Halla pystyi kirjoittamaan vain öisin. Kirjassa kuvataan elämänjanoisen nuorukaisen Pentti Harjun ulkonaisesti yksinkertainen ja jopa tapaukseton tarina. Teoksessa kritisoidaan ankarasti sitä vanhoillista ilmapiiriä, joka helposti lamaannuttaa nuoren elämänhalun. Kirjallisuuskriitikot ylistivätkin romaanin sisäisiä ansioita: sen sommittelua, hienostunutta tyyliä ja ylipäänsä taiteellisuutta. Pentti Harjun nuoruus on pitkälti Hallan omaelämäkerrallinen romaani. Teoksen tuoreeltaan arvostellut Lauri Viljanen epäili kuitenkin tätä. Viljasen mukaan ”Halla on liian suuressa määrin hienon myöhäisnaturalistisen koulutuksen saanut kertoja harjoittaakseen romaanissa kevyesti naamioitua itsensä purkamista kenen hyvänsä vasta-alkajan tapaan”. Halla on kuitenkin todennut, että esimerkiksi Pentti Harjun lapsuus- ja opiskeluvaiheista kertovat kohdat perustuvat täysin häneen omiin muistikuviinsa lapsuudesta ja Rauman seminaarin opiskeluajoista. Oudot virrat – Hallan tunnetuin ja kiitellyin teos Hallan viimeiseksi jäänyt romaani Oudot virrat julkaistiin jo vuonna 1949, yli kolmekymmentä vuotta ennen kirjailijan kuolemaa. Sotien jälkeen Halla oli tullut entistä vakuuttuneemmaksi psykologisen romaanin mahdollisuuksista ja juuri romaanissa Oudot virrat hän kehitteli ihmisen sielun liikkeiden kuvausta sellaisella tavalla, ettei häntä turhaan mainostettu ns. psykologisoivan romaanin edellä kävijäksi Suomessa. Kirjan aiheen Halla otti eräästä 1940-luvulla julkisuutta saaneesta henkirikoksesta, mutta tapaus toimii ainoastaan kerronnan ulkoisina puitteina. Kirjallisuuskriitikoiden mielestä Outojen virtojen varsinainen sanottava oli kokonaan Hallan oman luovan mielikuvituksen tuotetta. Tarina on perusvireeltään synkkä ja siinä kuvataan syitä, jotka saavat mustasukkaisen ja epätasapainoisen päähenkilön lopulta tekemään henkirikoksen. Halla pyrki analysoimaan johdonmukaisen selkeästi päähenkilön mielenliikkeitä ja tekoja, sortumatta kuitenkin sensaatiohakuisuuteen kerrontaan. Suomi-Filmi teki myöhemmin kirjasta ”Olemme kaikki syyllisiä” -nimisen elokuvasovituksen.
Teokset
palkinnot
TekstinäytteetTekstinäyte romaanista Pentti Harjun nuoruus Silloin vieras laski matkalaukkunsa lattialle ja astui yhden lyhyen askeleen. (Lähde: Halla, Onni, Pentti Harjun nuoruus, Helsinki: Otava 1946) Tekstinäyte romaanista Oudot virrat Päivät Mauno oli Kahalan talon töissä ja odotti illan tuloa kuin huumeessa. Elina oli nyt hänen. Hän rakasti Elinaa, ja he menisivät syksyllä Helsinkiin. Silloin he saisivat olla enemmän yhdessä. Elina oli yksin hänen, eikä siihen ollut kenelläkään mitään sanomista. Se ajatus kuumensi mieltä, niin että kaikki näytti toisenlaiselta kuin ennen. Hän oli onnellinen
LähteetKirjallisuus:
Sanomalehtiartikkelit:
Haastattelut:
Esitelmät:
|
