Raimo Bärman

Vihti

• syntynyt Sulkavalla 6.6.1932
• kävi kansakoulun Lappeenrannassa ja kansankorkeakoulun Lahdessa 1956-57
• toiminut Kajaanissa asuntotarkastajana ja terveystarkastajana 1960-64 ja Lahdessa terveystarkastajana 1964-82
• tehnyt freelance-toimittajan töitä
• avioitui Vilma Annikki Kuukan kanssa 1954
• joutui sairaseläkkeelle 1982, ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi samana vuonna

Elämä

Bärmanien suku on pieni. Osa suvusta muutti Amerikkaan 1900-luvun alkupuolella ja Raimon isääkin kysyttiin töihin Amerikkaan, mutta hän päätti olla lähtemättä. Raimon äidin puolen Vasaran suku oli huomattavasti suurempi.

Raimo Bärman ehti asua vain vähän aikaa syntymäpaikkakunnallaan Sulkavalla, kunnes perhe muutti Savonlinnan kautta Lappeenrantaan, jota kirjailija pitää todellisena kotikaupunkinaan. Bärmanit asuivat Lappeenrannan linnoituksen tuntumassa sijainneessa Pikisaaren sahayhteisössä, jossa Raimon isä August oli töissä sahurina. Raimon äiti oli Hilja Vasara.

Koulunsa Raimo Bärman kävi Lappeenrannassa Lönnrotin kansakoulussa. Hän sanoo suoraan, ettei pitänyt koulusta lainkaan. Koulun vieressä sijainnut varuskunta kiinnosti huomattavasti enemmän kuin koulu. Siitä huolimatta kansakoulu tuli kuitenkin käytyä. Aikuisiällä Bärmania on kaduttanut se, ettei koulunkäynti maistunut. Hän opiskeli myöhemmin yksityisoppilaana keskikoulun aineita Imatran lyseossa ja Lappeenrannan keskikoulussa.

Sotien aikana Pikisaarelaiset joutuivat kolmasti evakkoon, ensimmäisen kerran talvisodan ja kaksi kertaa jatkosodan aikana. Jatkosodassa Bärmanit olivat muutaman kuukauden Hämeen Iittalassa. Evakkomatkoista ja muista lapsuusajan muistoista Raimo Bärman on kirjoittanut kirjassaan Linnoituksen takana.

Raimo Bärman avioitui Annikki Kuukan kanssa vuonna 1954. Bärmanit asuivat vuoteen 1959 saakka Lappeenrannassa, minkä jälkeen he muuttivat aluksi Kajaaniin ja vuonna 1964 Lahteen. Bärmanit viihtyivät Lahden seudulla kolme vuosikymmentä.

Raimo Bärman perusti vaimonsa Annikin kanssa oman kustannusyrityksen FinnEposin vuonna 1989.

Vihtijärvelle Bärmanit muuttivat Nastolasta vuonna 1998. Raimo Bärman on nauttinut Vihtijärvellä asumisesta. Luonnon tarkkailijalle ja intohimoiselle kalastajalle tienoot ovat mieluisia paikkoja liikkua luonnossa.

Raimo Bärman on tehnyt kirjoittamisen lisäksi monenlaisia töitä, koska toimeentulo ei ole ollut turvattu pelkästään kirjoittamalla. Hän on ollut korjausmiehenä, hitsaajana, matkailualan yrittäjänä, asuntojen tarkastajana ja terveystarkastajana. Lisäksi hän on kirjoitellut artikkeleita aikakauslehtiin ja erätarinoita alan julkaisuihin. Raimo Bärman joutui sairaseläkkeelle vuonna 1982.

Raimo Bärman harrastaa kalastusta ja valokuvausta. Nuorempana hän myös metsästi ja sitoi perhoja. Valokuvausharrastuksen Raimo oppi isältään August Bärmanilta, joka hankki lisäansioita kuvaajana. Raimo sanoo paneutuneensa valokuvaukseen niin hyvin, kuin innokas harrastelija ehtii ja pystyy. Mustavalkokuvauksen aikakaudella hän opetteli valokuvien kehittämisen, vedostamisen ja suurentamisen.

Kirjallisuudesta

Vanhemmat kannustivat Raimoa kirjallisuuden pariin ja kirjastoon. Hän sai lapsena joululahjaksi joka vuosi vähintään yhden kirjan. Hän säästi vähiä rahojaankin kirjojen ostamista varten. Kirjoja kertyi muutamia kymmeniä, joten poika ryhtyi pitämään kirjastoa. Hän lainasi kirjojaan ystävilleen ja Raimo merkitsi lainat muistiin pieneen vihkoon. Osa kirjoista jäi tästä järjestelmästä huolimatta sille tielleen. Ystävät olivat lainanneet kirjoja eteenpäin ja niin kirjat joutuivat minne lie.

Jo lapsena Raimo Bärman mieltyi kirjoihin, joissa ihminen kuvattiin osana luontoa. Hän luki matkakirjoja ja seikkailukirjoja samaistuen kirjojen henkilöhahmoihin. Kaikkia kirjoja hän ei kuitenkaan malttanut lukea tarkkaan, osan hän kahlasi läpi "hompsien" ja kiinnostavimmat hän puolestaan tutki hyvin tarkkaan.

Huvittelumahdollisuudet olivat siihen aikaan vähäisiä ja kirjojen maailma veti helposti pienen pojan mielikuvituksen mukaan, Raimo Bärman kertoo lapsuuden suhteestaan kirjoihin. Kirjat veivät lukijan vieraisiin ja kaukaisiin maihin, joita ei ilman kirjoja osannut kuvitella olevan olemassakaan.

Erityisen mieleistä lukemista Raimolle olivat matkakirjat, joissa kuvattiin erilaisia luonnonympäristöjä. Hän piti paljon venäläisen Ivan Turgenevin (1818-1883) novellikokoelmasta Metsämiehen muistelmat, joka teki vaikutuksen tyylitellyllä luonnonkuvauksellaan. Metsästäminen jäi Turgenevin novelleissa vähäisemmälle huomiolle ja etualalle nousi ihminen luonnossa. Raimo samaistui Turgenevin tyyliin ja hänestä tuntui, että tämä on oikeata kerrontaa, tästä hän pitää.

Toinen Bärmanin mielikirjailija nuoruudessa oli Mark Twain, jonka kirja Huckleberry Finnin seikkailut teki häneen suuren vaikutuksen. Suomalaisista kirjailijoista Bärman mainitsee Arvi Järventauksen ja hänen Suomen sodasta kertovan teoksensa Rummut. "Näistä kirjoista välittyi historian tarinoita ja eletyn ajan tuntua sillä tavoin, että nuori poika katsoi sitä suurella ihmetyksellä", Raimo toteaa.

Bärman nimeää suomalaisesta matkakirjallisuudesta itselleen tärkeimmäksi Samuli Paulaharjun pohjoisen oloja kuvaavan tuotannon. Paulaharjun Ruijaa kuvaaviin kirjoihin Bärman tutustui 15-vuotiaana ja päätti, että tuonne hän vielä menee itsekin. 1990-luvulla Bärman kirjoitti kolme kirjaa Ruijasta ja Ruijan suomalaisista eli kveeneistä.

Kirjallisuusrientoja

Lahden vuosina Salpausselän kirjailijat ry oli Bärmaneille merkittävä yhteydenpitoväylä muihin kirjailijoihin. Yhdistys perustettiin vuonna 1968 ja Bärmanin mukaan se yhdisti " paikkakunnan merkittävimmän kirjallisuutta esille tuovan joukon". Raimo oli kirjoittanut vaimonsa Annikin kanssa yhdessä kaksi nuorten kirjaa salanimellä R. A. Karhumies. Bärmanit eivät tienneet yhdistyksen perustamisesta ja jäivät aluksi sen toiminnasta sivuun.

Liityttyään yhdistykseen Raimo oli aktiivisesti mukana sen toiminnassa, ensin sihteerinä, sitten rahastonhoitajana, johtokunnan jäsenenä, varapuheenjohtajana ja lopulta puheenjohtajana. Näin hän pääsi seuraamaan läheltä Lahden seudun kirjallista elämää. Salpausselän kirjailijoiden toiminnan ohella Raimo ohjasi Lammin ja Orimattilan kansalaisopistoissa kirjoittajapiirejä, joissa hän opetti kirjoittamisen saloja. Hän pyrki innostamaan kirjoittajapiiriläisiä ja osaltaan edistämään suomalaista kirjallisuutta.

Raimo Bärman pääsi Suomen kirjailijaliiton jäseneksi vuonna 1981. Aiempina vuosina hän osallistui tiivisti liiton kokouksiin, mutta viime vuosina se on jäänyt vähemmälle. Vihdissä Bärmaneilla ei ole ollut vastaavanlaisia kirjallisia yhteyksiä kuin oli Lahdessa. He eivät ole enää vanhemmiten viitsineet pitää yhteyttä takavuosien tapaan. Kirjoittaminen vie suurimman osan pariskunnan ajasta ja se tuntuu molemmista kaikkein mieluisimmalta.

Bärman sanoo keskustelleensa runsaasti kirjailijoiden kanssa, mutta suoranaisia vaikutteita hän ei myönnä saaneensa näistä keskusteluista. Hänen mielestään on selvää, että erilaisilta kirjoituskursseilta on pakostakin tarttunut jotain omiin kirjoituksiin. Esimerkkinä hän mainitsee osallistuneensa Risto Ahdin ohjaamalle runokurssille, josta hän sai paljon arvokasta oppia. Hän on kirjoittanut pari runokokoelmaa varmaankin Ahdin innoittamana.

Tuotanto

Ensimmäiset julkaisut: seikkailutarinoita ja eränovelleja

Raimo Bärmanin ensimmäiset kirjat julkaistiin 1960-luvulla. Raimo asui Annikki-vaimonsa kanssa siihen aikaan Kajaanissa. Raimo oli ryhtynyt iltaisin töiden jälkeen suunnittelemaan poikien seikkailukirjan kirjoittamista. Hän kirjoitteli vihkoon luonnoksen seikkailutarinasta. Annikki sai sen käsiinsä ja totesi, että siitä saattaisi tulla jotain. Pariskunta teki yhteistyönä käsikirjoituksen Salaperäinen savu vuosina 1962-63.

Bärmanit lähettivät käsikirjoituksen kustannusyhtiö Valistus Oy:lle, jossa teoksen hyväksyi julkaistavaksi maisteri Tauno Karilas. Kirja ilmestyi vuonna 1964 nimimerkillä R. A. Karhumies. Karilas ei pitänyt Bärmanien nimeä sopivana kirjailijanimenä, joten Raimo ja Annikki joutuivat kehittelemään Bärmanista nimimerkin Karhumies ja sen Karilas hyväksyi. Vuonna 1968 Bärmanit julkaisivat toisen, suurelta osin Annikin kirjoittaman Karhumies-kirjan Kuusi kadonnutta päivää.

Raimo Bärmanille nämä kaksi ensimmäistä kirjaa ovat edelleen hyvin rakkaita ja merkityksellisiä. Kirjat innoittivat jatkamaan kirjoittamista myöhemmin, vaikkei kirjoittaminen heti jatkunutkaan. Bärmanien lapset kasvoivat ja muu elämä vei kaiken ylimääräisen ajan ja kirjoittamiseen tuli tauko.

Seuraavan kerran Raimo Bärman ryhtyi kirjoittamaan julkaisu mielessään 1970-luvun lopulla. Hän kirjoitti luontoaiheisia Lappiin sijoittuvia novelleja ja lähetti kokoelman Weilin + Göösille. Vastaus oli myöntävä ja kokoelma julkaistiin vuonna 1980.

Raimo kirjoitti toisen Lappiin sijoittuvan eräaiheisen novellikokoelman ja lähetti sen samalle kustantajalle. Novellikokoelmassa oli vihjeitä Ruijasta. Silloinen kirjallinen johtaja Ville Repo totesi Bärmanille, että novellit julkaistaan, mutta seuraavan kirjan pitäisi kertoa kokonaan Ruijasta. Raimo ei tuntenut olevansa valmis kirjoittamaan täysimittaista Ruijan kirjaa, vaan loukkaantui hieman Revolle ja ihmetteli, että kuinka tällä tavalla voidaan määräillä seuraavaa aihetta kirjailijalle.

Bärmanin työsti kolmatta novellikokoelmaansa aiempia pidempään ja lähetti mielestään valmiin kokoelman kustantajalle, tällä kertaa Otavalle. Kirja hyväksyttiin joitain pieniä muutoksia lukuun ottamatta. Otava julkaisi Jossakin palaa nuotio -novellikokoelman vuonna 1984.

Edellä kerrottujen tapausten perusteella ei ole ihme, että Bärman sanoo kustannusmaailmasta saamiaan kokemuksia "ainakin mielenkiintoisiksi". Omaa nimeä on pitänyt muutella, koska se ei ole ollut tarpeeksi myyvä ja kirjojen sisältöä on yritetty määrätä kustantajan taholta.

Bärman kuvaa kirjoittamista kustantajalle kurinalaiseksi työksi, vaikka työn tekeekin kirjailija kotonaan. Bärmanien kokemukset kustantajien kanssa vaikuttivat osaltaan siihen, että pariskunta perusti 1980-luvun lopulla oman kustannusyhtiön, FinnEpoksen. Oma yritys on taannut Bärmaneille itsenäisyyden toteuttaa kirjallisia suunnitelmiaan juuri siten, kuin he ovat tahtoneet.

Kveenitrilogia kertoo suomalaisista Norjan Ruijassa

FinnEpoksen perustamisen jälkeen Raimo Bärman katsoi olevansa valmis jatkamaan Ruijasta kertovan kirjan kirjoittamista. Bärman kuvaa vuonna 1991 julkaistussa Kveenien rannat -romaanissa kveenien eli Ruijaan muuttaneiden suomalaisten elämää 1840-luvulla. Hän oli käsitellyt kveenejä jo vuotta aiemmin ilmestyneessä runokokoelmassa Kuusi pegasosta lumessa sunnuntaiaamuna.

Raimo Bärman syventyi vuosiksi kirjoittamaan kveeniaiheesta ja sen tuloksena syntyi vielä kaksi romaania: Vuonna 1994 julkaistu Jäämeren soutajia ja trilogian täydentävä Ruija kutsuu, joka ilmestyi vuonna 1996.

Innoituksensa Ruijan kuvaamiseen Raimo Bärman on saanut Samuli Paulaharjun kirjoituksista. Vaikuttavin teos on epäilemättä Ruijan suomalaisia vuodelta 1928. Myös Arvi Järventauksen Satu-Ruijan maa innoitti Bärmania kirjoittamaan kveeneistä.

Kirjallisuuteen tutustumisen lisäksi Raimo Bärman haastatteli pohjoisen matkoillaan lukuisia henkilöitä, joilla oli muistikuvia kveeneistä . Raimo sai arvokasta tietoa Varangissa asuneelta Osvald Harilalta ja vesisaarelaisilta Ida ja Alf Tuomaiselta. Harilan ja hänen kaltaistensa muistelukset ovat tarjonneet Bärmanille lukuisia aiheita kveenitrilogiaa varten.

Raimo Bärman tapasi matkoillaan mm. sellaisen miehen, jonka vanhempia Paulaharju oli haastatellut. Osan haastatteluista Bärman nauhoitti ja osasta kirjoitti muistiinpanoja. Monet haastateltavista tosin hieman jähmettyivät, eritoten silloin kun Raimo otti nauhurin esille.

Bärman on kuvannut trilogiassa kveenien arkielämää, mutta myös suurempia elämänmuutoksia. Suomalainen siirtolaisväestö oli alun perin maatalousväkeä, joiden oli kuitenkin opeteltava kalastajiksi. Sittemmin monet kalastajat siirtyivät Annijoelta Kaavuonon kuparikaivokseen, ja monet lähtivät puolestaan uudestaan siirtolaisiksi, tällä kertaa Pohjois-Amerikkaan.

Kveeniromaanien henkilöhahmojen piirteet ovat sekoituksia monen eri henkilön piirteistä. Bärman on laittanut moneen henkilöön paljon piirteitä itsestään. Kirjojen tapahtumat ovat suurelta osin mielikuvituksen tuotetta, mutta myös todellisesta kveenien elämästä on otettu paljon tietoja.

Muistelmakirja Linnoituksen takana ja tulevat kirjoitukset

Raimo Bärman kirjoittaa Linnoituksen takana -muistelmateoksessa lapsuusajoistaan. Kirjailija oli miettinyt aiempien kirjojensa tekovaiheessa muistelmateoksen kirjoittamista. "Muisti toi pieniä asioita esille, joita kirjasin ylös vihkoon, ja joista tein jonkinlaisen esirungon. Huomasin, että niistä saattaa rakentua kirja, järkeenkäypä kokoelma nuoruusvuosien muistoista", kirjailija sanoo.

Kirja koostuu lyhyistä kertomuksista, nuoruuden tuokiokuvista, joissa kuvataan millaista elämä oli 1930- ja 40-lukujen Lappeenrannassa. Bärman oli kolmena evakkovuotena monissa eri paikoissa ympäri Suomea, mutta niistä muistoista ei tullut tarinaa uuteen teokseen.

Raimon lapsuuden muistoissa pojat keksivät tehdä jos jonkinlaisia kolttosia ja tempauksia, joista he selviävät juoksemalla, hyvällä onnella tai puhumalla. Esimerkiksi sota-ajasta Pikisaaren hurjat selvisivät naarmuitta vaikka meno olikin vauhdikasta. Eräänkin kerran Raimo heitteli kavereineen suutariksi jääneitä pommeja kivilouhokseen ja toisella kertaa Raimo kiskoi räjähtämätöntä pommia pyrstöstä Pikisaaren sahan lähellä. Se ei onneksi räjähtänyt. Kirjan kerronta on vaivatonta ja kirjoittaja onnistuu välittämään lukijalleen lapsuuden muistojaan elävällä tavalla.

Vuoden 2006 syksyllä Raimo Bärman suunnitteli uutta teosta, joka kertoo tavallisista suomalaisista ihmisistä ja heidän elämästään. "Kirjassa on huumoria ja kummallisia sattumuksia", Bärman sanoo.

Bärman ei tiennyt vielä, syntyykö aiheesta romaani vai novellikokoelma. Tapahtumat sijoittuvat joka tapauksessa Keski-Suomen järviseudulle, missä maaseudun ihmiset elävät omaa kiireetöntä elämäänsä ja paikkakunnalle tulee kesämökkiläisiä kaupungista. Tästä syntyy tietysti jännitteitä, pikku kipinöintiä. Kaupunkilaiset ovat olevinaan parempaa väkeä, ovathan he ostaneet itselleen parhaat mökkipaikat. Bärman sanoo, että kaupunkilaiset ja maaseudun väki eivät ole jyrkästi vastakkain, mutta ristiriidoiltakaan ei voida välttyä.

Raimo Bärman sanoo asuneensa niin kaupungissa kuin maaseudulla. Nykyisin hän on huomannut, että asuu mieluummin maaseudulla ja liikkuu sieltä pakollisille asioille, esimerkiksi Helsinkiin – ja lähtee sieltä kiireesti pois. Bärmanin mielestä kaupunki on kiireinen, rasittava ja ihmiselle epämiellyttävä paikka asua.

Syksyllä 2009 Raimo Bärmän julkaisi uuden runoteoksen Rannalta rannalle, se on kirjailijan kolmas runoteos. Runoissa otetaan kantaa nykyhetken luontoon ja ilmiöihin, kuten norppaverkkokiistoihin. Huoli maapallon tulevaisuudesta näkyy teoksessa.

Bärmanin 17:s teos Luonnollisia tuokioita julkaistiin keväällä 2013.  Teoksessa on runoja luonnosta ja elämästä luonnon osana.

Eräkertomuksia sisältävä Lohta ja sananrieskaa ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 2015.

Viroksi Raimo Bärmanin erä-, luonto- ja kveeniaiheisia novelleja on julkaistu nimellä Salaärased kirikukellad.

Teokset

• Taimenjoelta Ahmatunturille kertomuksia eräretkiltä 1980
• Tunturin takana kertomuksia eräretkiltä 1981
• Jossakin palaa nuotio vaeltajan tarinoita luonnosta ja ihmisestä 1984
• Vaivaiskoivun maa Lapin-tarinoita 1986
• Suurilta järviltä tarinoita järviltä ja metsistä 1987
• Kuusi pegasosta lumessa sunnuntaiaamuna 1990
• Kveenien rannat 1991
• Jäämeren soutajia 1994
• Ruija kutsuu [1996]
• Harakanvarpaita kalliossa Äänite runoja suuresta luonnosta ja pienestä ihmisestä [1997]
• Harakanvarpaita kalliossa 1997
• Luontopolun kulkijoita eränovelleja luonnosta ja ihmisestä 2000
• Salapärased kirikukellad 2002
• Linnoituksen takana 2006
• Rannalta rannalle 2009
• Luonnollisia tuokioita, 2013
• Lohta ja sananrieskaa, 2015

Tekstinäytteet

Jäämeri toi lainetta kalliorantaan. Rakkolevän ruskeus väritti louhuisen matalan kaistan alhaalla jyrkänteen juurella. Valkea lokki kaarsi mereltä kivillä istuvien miesten yli ja palasi sitten rantamatalikon kivelle istumaan.

Viikkojen yksinäisen vaelluksen väsyttämät miehet seurasivat lokin kaartelua ja kokivat sen kaikkeuden luojan heille antamana tervehdyksenä. Eläkää täällä…

Ääneti he katselivat vierasta ja jylhää, mutta samalla kaunista maata. Siitä puuttuivat metsät, talot ja ihmiset. He kokivat tulleensa alkumaahan missä kaikki oli aloitettava tyhjästä. Ja se olisi oleva heille uusi kotimaa. Monet kysymykset vaivasivat mieltä, mutta vain aika antaisi niihin vastauksia.

(Lähde: Bärman, Raimo, Kveenien rannat, (Jyväskylä: FinnEpos 1991). s. 22)

Kumea jymäys halkoi pimeää yötä kaupungin suunnalla. Se oli kuin ryssien pudottaman lentopommin ääni.

Noita ääniä kuultiin eräänä sotayönä kun pommit jyskyivät Pallon lahden jäällä Rikkihappotehtaan ja Pikisaaren välissä. Rikkihappotehtaaseen tarkoitetut pommit putosivat vähän sivuun.

Evakkoreissujen aikana muutama pommi osui Pikisaareen, eräs hevostallin viereen, jossa siitä näkyi vähän pyrstöä kun suutariksi jäi. Sahan miehet tekivät laudoista pommin ympärille aitauksen varoitukseksi ja siitä sen huomasin ja riensin pommin pyrstöä tutkimaan. Järkeilin pommia vaarattomaksi kun se ei maahansyöksyssäkään jysähtänyt ja yritin kiskoa pommia ylös, vaan turhaan. Kohta sahalta kuului hirveää huutoa, kiroiluja ja pari miestä tuli juosten häätämään minua pois.

(Lähde: Bärman, Raimo, Linnoituksen takana, (Nastola: FinnEpos / Magentum Oy 2006), s.172)

Lähteet

• Hulden, Lars (toim.), Suomen kirjailijat 1945-1980. (SKS: Helsinki 1985).
• Soikkanen, Mauri (toim.), Erämiesten matkassa. Eräkirjailijamme kertovat, (Otava: Helsinki 1987).

• Suomen silta 1991/4, ”Ollaan menossa Ruijaan eli Norjaan. Jos osaisitte neuvoa helpoimman tien”. Raimo Bärman, Kveenien rannat. Lassi Saressalo.
• Suomen silta 1998/1, ”FinnEpos syntyi halusta auttaa kirjailijoita”, Sannaliina Nikula.
• Uusi runokokoelma ottaa kantaa maapallon tulevaisuuteen. Vihdin Uutiset 8.10.2009
• Raimo Bärmanilta luonnollisia tuokioita. Vihdin Uutiset 28.4.2013

•  Raimo Bärmanin haastattelu 17.10.2006. Haastattelija Jani Karell.

• Raimo Bärmanin kuva. Raimo Bärman.
• Kirjojen kansikuvat. FinnEpos Oy.

Linkit

Kirjoittamisesta

Raimo Bärman sanoo kirjoittavansa ihmisestä luonnossa. Oma kirjoitustyyli on löytynyt luonnonläheisyydestä. "Luonnosta voi katsoa sitä mitä siellä on, oppia siitä ja katsoa luonnossa liikkuvia ihmisiä, jotka tekevät sen kukin omalla tyylillään", Bärman sanoo. "Asetan ihmisen osaksi luontoa, saavaksi osapuoleksi, enkä suinkaan ottavaksi, kuten nykyään näyttää olevan", kirjailija jatkaa. Hänen kertomuksissaan ihmiset kalastavat, marjastavat tai sienestävät luonnossa, mutta antavat luonnon olla omissa oloissaan. "Me menemme lataamaan itseämme luontoon", kirjailija sanoo.

Kohdeyleisökseen Raimon Bärman nimeää sellaiset ihmiset, jotka ymmärtävät sen, mistä hän kirjoittaa. Bärman toivoo, että nämä ihmiset ymmärtävät tarinoita, joissa ihminen on luonnossa ja osa luontoa, eivätkä luonnon herroja. Hänen mielestään lukijoille ei saa valehdella, vaikka hänen kirjoituksissaan on toki fiktiotakin.

Kirjoitusaiheet kypsyvät Raimo Bärmanin alitajunnassa vähitellen. Hän ei osaa nimetä jotain tiettyä hetkeä, jolloin aihe olisi valmiina mielessä kirjoitettavaksi. Hän luonnostelee aiheen lyijykynällä muistivihkoon ja tekee pyyhekumilla korjauksia. Näin hän rakentelee aiheesta tarinaa, josta se kehkeytyy konekirjoitusvaiheeseen.

Tässä vaiheessa kirjoituksen rakenne on jo hyvin selvillä, on kyse sitten novellista tai romaanista. Raimo kirjoittaa novelleihinsa yleensä lukijan mielenkiinnon herättävän alun, jota seuraa rauhallinen osio, jossa keskitytään luonnon ja ihmisen kuvaamiseen. Jos hän kirjoittaa romaania, hän saattaa laittaa hyvältä vaikuttavan osateeman muistiin ja käyttää sitä myöhemmin novellikokoelmassa.

Eniten tekstiä syntyy tietysti silloin, kun into kirjoittamiseen on huipussaan. Välillä tulee luomistaukoja, silloin työ lepää ja kirjailija kalastaa ja liikkuu ylipäänsä luonnossa. Aikaisempina vuosina Raimo Bärman metsästi, ja se vei pois ajatukset kirjoittamisesta.

Jossain vaiheessa kesken jäänyt aihe tulee taas Bärmanin mieleen ja silloin silmä huomaa, että tehty teksti ei välttämättä olekaan valmis - korjauksia on pakko tehdä. Tämä prosessi rakentaa kirjan kokonaiskuvaa ja helpottaa kirjoittamista. Silloin hänet valtaa tunne, että kyllä tästä tulee sittenkin jotain.

Raimo Bärman: "Kirjat ovat syntyneet kotona ja luonnossa"

Bärman kirjoittaa yleensä kotioloissa, ja silloin tällöin ulkona luonnossa lyijykynällä. Hän ei ole tarvinnut sen kummempia olosuhteita. Pohjoisen kertomuksia kirjoittaessaan hänellä oli tapana matkustaa Lappiin ja näillä matkoilla hän saattoi kirjoittaa mitä erilaisimmissa paikoissa.

Kirjailijan muistivihkot täyttyivät erätuvissa, nuotiopaikoilla, ja on hän kirjoittanut joskus kaatosateella autossakin. Hän on kirjoittanut Inari-järven autiotuvassa ja Ruijan rannalla, tunturin reunalla, jossa tuuli oli tempaista lehtiön käsistä. Bärman matkusti Lappiin joka kesä 23 vuoden ajan ja matkat kestivät yleensä yhdestä kahteen viikkoa.

Raimo Bärman on opetellut kirjoittamaan myös tietokoneella, vaikka hän ei siitä erityisemmin pidäkään. Viimeisimmät kirjansa hän on kirjoittanut tietokoneella. Lisäksi hän käyttää edelleen vanhaa ruotsalaista matkakirjoituskonettaan, jolla hän räpsyttelee, yleensä tarpeeksi kaukana Annikki-vaimostaan, jottei häiritsisi hänen työskentelyään tietokoneen ääressä.

Parasta kirjoitusaikaa Raimolle ovat iltapäivät ja illat. Hän on tottunut tähän päivärytmiin ja siitä hän on pitää kiinni, yökirjoittajaksi hänestä ei ole. Aamulla on puolestaan muuta toimintaa ja sen lomassa tulee ajateltua tulevaa kirjoittamista.

Kirjailijan toimeentulosta ja saamasta palautteesta

Raimon Bärman on saanut apurahoja keskinkertaisesti. Hänen mielestään Suomessa on liian vähän apurahoja kirjailijoille myöntäviä tahoja. Hän on saanut kerran yksivuotisen valtion taideapurahan. Suomalaisnorjalainen kulttuurirahasto on myöntänyt neljä kertaa ja Ruotsalais-suomalainen kulttuurirahasto kahdesti apurahan pohjoisen kuvaamista varten. Viimeisimmän apurahan hän sai Kansansivistysrahastolta Linnoituksen takana -muistelmateosta varten. Lisäksi hän on saanut silloin tällöin pieniä kirjastoapurahoja.

Raimo Bärmanin mielestä paljon myyville kirjailijoille ei pitäisi myöntää sen kummempia apurahoja, he tulevat toimeen omillaankin. Heitä ei pitäisi päästää jakamaan vähiä apurahoja, koska kustantajat mainostavat myyviä kirjoja ylitse muiden ja muut jäävät tässä pelissä vähemmälle huomiolle. "Kyllä hyvin myyvät kustantajat ja kirjailijat pärjäävät", Bärman sanoo.

"Huomio pitäisikin kiinnittää siihen suurempaan ja huomiotta jäävään kirjoittajien joukkoon, joka ylläpitää suomalaista kirjallisuutta", Bärman toteaa. Kirjailijan mukaan juuri he tarvitsevat työrauhaa, ja se puolestaan edellyttää jonkin tasoista apurahaa, jotta edes välttävä toimeentulo olisi taattu.

Bärman toteaa, että näinkin pienen maan kuin Suomi, pitäisi panostaa enemmän kirjailijoihin, koska kielialue on pieni ja sitä täytyy vaalia. Hänen mielestään nykyistä laajapohjaisempi suomenkielinen kirjallisuus on perusedellytys pienen kielen säilyvyydelle.

Raimo Bärmanin mielestä kirjallisuuskritiikki on nykyään vähentynyt sanomalehdissä. Toisaalta paljon myyvät kirjailijat ja kirjat saavat entistä suuremman osuuden kritiikistä ja se on entistä myönteisempää. Bärman toteaa, että jos saat kirja-arvostelun johonkin valtalehdistä, sitä ennen kustantaja on mainostanut kirjaa ahkerasti lehdille.

"Tämä menettely poikii yleensä kohtuullisen myönteisen kritiikin", kirjailija sanoo, ja jatkaa: " Sitten hyväveli-ketju nostaa hyvin mainostettuja ja arvosteltuja kirjailijoita ylös". Raimo ehdottaa tämän tilanteen muuttamiseksi sitä, että myyvien kirjailijoiden saamaa palstatilaa vähennettäisiin ja vähemmälle huomiolle jäävien kirjailijoiden osuutta nostettaisiin. Hänen mielestään tuntemattomimpien kirjailijoiden tunnetuksi tekeminen edistäisi suomalaista kirjallisuutta. Hänen tulkintansa mukaan liian moni hyvä kirjailija menee tällä hetkellä hukkaan.

Bärman toteaa saamastaan kritiikistä, että myönteinen arvostelu on tuntunut luonnollisesti hyvältä, mutta kielteistäkään hän ei ole jäänyt murehtimaan, jos se on ollut oikeaan osunutta. Bärman sanoo, että hänen teoksistaan arvosteluja ovat kirjoittaneet eniten toiset kirjailijat ja sanomalehtien toimittajat. Toimittajat ovat olleet useimmin niitä, jotka eivät ole aina tienneet mistä ovat kirjoittaneet. Hän lisää, että keskimäärin toimittajatkin ovat osanneet kirjoittaa oikeudenmukaisesti.