Elias LönnrotLohja, Sammatti 
Sammatissa sijaitsevia Lönnrotin kohteita ja muistomerkkejä
Lönnrot Sammatissa Isoisä ja isä Lönnrotin isänpuoleista sukua on pystytty selvittämään kahdeksanteen polveen 1640-luvulle saakka. Matti Losten, myöh. Lönnroth, liikanimeltään Mustapää-Matti, syntyi 1.2.1740 Lohjantaipaleen Prunkassa ja vietti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa. Hän oli käynyt räätälin opissa ja elätti sillä työllä perhettään. Sivutyönään hänellä oli sorvaus: hänen käsitöitään on vielä tallella Paikkarin torpassa puupuntari ja haapavati. Matti Losten avioitui 1765 ja nuoripari muutti Matin enon maille Lohilammelle. 1770-luvulla Lohilammen tiheä taloryhmä paloi ja Matti perheineen siirtyi veljensa omistamaan Ali-Kottarin taloon Kiikalan kylään. Hän rakensi sen kaukaisimmalle maille Pyöliin pienen uudistorpan, jossa asui kuolemaansa asti 26.10.1821. Hänen vaimonsa Anna Leena Tolpo asui siinä vielä kymmenen vuotta ja kuoli 84-vuotiaana. Mustapää-Matista säilyi muistoja hänen teoistaan ja kokkapuheistaan pitkään, ilman että kaikki muistelijat edes tiesivät hänen olevan Sammatin suurimman pojan isänisä. Matti soitti viulua ja sepitti lauluja, joissa oli satiirinen kärki: Heifa riti rati, Antakaa viinaa Matill´! Se on kunnia teitill´, Antakaa viinaa meitill´! Hei frolskaa, Tää on polskaa, Vaikk´ei tämmöist´ polskaa maailmass´ olskaa! Aarne Anttila Elias Lönnrotin elämänkerrassa lisäsi tähän kommentin: "Huomaa kolmas säe!" Mustapää-Matilla oli viisi poikaa ja kolme tytärtä. Esikoinen Fredrik Juhana syntyi 9.12.1765 Lohilammella, jossa hän vietti lapsuutensa. Kottarilta hän muutti Pyölin torppaan ja teki isänsä kanssa räätälin töitä, kunnes avioitui Ulriika Wahlbergin kanssa.
Fredrik ja Ulriika Lönnrot, Elias Lönnrotin vanhemmat, asuivat naimisiin mentyään aluksi viisi vuotta vaimon syntymäkodissa Kiikalan Junnilla ja muuttivat väliaikaisesti vuodeksi Sammatin vanhaan pappilaan. Pappila sijaitsi tuolloin Luskalan kylässä Ison Ruokjärven eteläkärjessä. Pariskunnalle syntyi kaikkiaan seitsemän lasta. Kun kolme ensimmäistä poikaa syntyivät, Henrik Juhana 1793, Adolf Fredrik 1796 ja Kustaa Edvard 1799, heräsi halu saada oma paikka. Koska varat olivat niukat, oli mahdollista hankkia vähäinen torpan paikka, ja siksi valittii Kydönpelto, palanen uudismaata Haarjärven kylän yhteismetsän eteläkärjestä Valkjärven rannalta. Fredrik Juhana rakensi pienen tuvan ja raivasi pari peltotilkkua. Paikka oli harvinaisen kaunis tuolloin. Tuvan vieressä kasvoi viisi valtavaa koivua ja kaksi mäntyä. Ne olivat niin korkeat, että oksat eivät pimittäneet ikkunoita, vaan huojuivat korkealla tuvan yläpuolella suojana. Tuvalta oli laaja näköala yli seudun. Vieressä oli korkea kukkula, Isomäki ja edessä välkehti kirkasvetinen Valkjärvi monine lahdelmineen. Paikka on harvinaisen kaunis edelleen, ja kuuluisa. Tuossa tuvassa syntyi huhtikuun 9. päivä 1802 Fredrik ja Ulriika Lönnrotin neljäs poika Elias. Valkjärvi välkehtii kuuluisan torpan pihalta katsottuna alas rantaan. Puut ovat vaihtuneet, mutta seisovat suorassa pihamaalla. Onko Isomäki vaihtunut Sampomäeksi, jossa sijaitsee Pohjolan pirtti ja juhlakatsomo? Pihamaalla on 1952 paljastettu Lönnrotin patsas. Muutoin on sama idylli ympärillä, sama rauha. Eliaksen jälkeen perheeseen syntyivät vielä Gabriel Martin 1803 sekä tyttäret Johanna 1810 ja Henriikka 1815, joka kuoli jo muutaman vuoden ikäisenä.
Lapsuus Perheen elämä oli varsin niukkaa ja hädänalaista. Perhe oli suuri, peltotilkut pienet ja lehmiä oli vain yksi. Äiti syötti lapsille pettuleipää ja kaikkein vaikeimpina aikoina he joutuivat lähtemään mieron tielle. Elias eli Elkka oli ujo poika, ja kerjuulla käyminen oli ehkä rankempaa hänelle kuin muille lapsille. Vielä enemmän kuin puute ja köyhyys elämää varjosti isän alkoholinkäyttö. Kun isälle sattui paha juomapää, täytyi Ulriikan lasten kanssa etsiä muualta turvapaikkaa. Kun Elias oli 5-vuotias he vaelsivat yli neljä peninkulmaa sukulaisiin Inkooseen. Ainakin kerran tiedetään heidän parisen viikkoa asustelleen Enäjärven rannalla Ruokoparman torpassa. Torpan vieressä tönöttävä "Ruokoparman härkä", suuri jyhkeä kivenjärkäle, toimi pienen Eliaksen saarnapaikkana, kun hän keppi kädessä oli olevinaan toisten lasten pappi. Vaikka isä ryyppäsikin, hän oli hyvä ja aikaansaapa räätäli. Lisäksi hän oli, kenties isänsä perua, mestari lausumaan keksimiään runonpätkiä ja sutkauksia. Pikku tapahtumista hän kehitteli laulun tai runon. Usein hän lauloi myös virsiä. Ei ehkä siksi että olisi ollut kovin uskonnollinen, vaan koska hän osasi laulaa hyvin eikä muita lauluja ollut saatavilla. Lapsuusmuistoilla on kuitenkin tapana kultaantua. Niin kävi Elias Lönnrotillekin, kun hän 26-vuotiaana muisteli lapsuutensa aurinkoisimpia hetkiä lähtiessään ensimmäiselle runonkeruumatkalleen. Kuulija saattoi todeta, että pojalla on ollut suruttomat lapsuusvuodet.
Opintielle Elias Lönnrotille koulutien avasi hänen vanhin veljensä Henrik Juhana. Henrik oli räätälintaidoissa sukunsa etevin: hänellä oli työpaikkoja monissa naapuripitäjissäkin ja vakinaisina työntekijöinä kaksi sälliä ja kaksi oppipoikaa. Hän rakensi isältä ostamaansa vanhaan tupaan kamarin ja eteisen. Henrik Juhana osasi ruotsia ja oli kirjoitustaitoinen, mikä oli varsin harvinaista Sammatissa tuohon aikaan. Hän toimitti kirjallisia asioita monille naapureilleen. Kaikkien yksimielisen arvostelun mukaan Henrik oli lahjakas, harvinaisen iloinen, leikillinen ja hyväntahtoinen mies - "aivan niin kuin professorikin". Hän jäi kuitenkin Suomen historiaan nuoremman veljensä Eliaksen varmimpana tukijana. Kun hän havaitsi Eliaksen lahjakkuuden, hän sunnuntai-iltapäivisin opetti tämän kirjoittamaan. Hän toimitti Eliaksen Tammisaaren pedagogiaan ja Turun katedraalikouluun ja lähetti hänelle vielä ylioppilasaikanakin ruokaa ja rahaa. Henrikin vaimo tosin kitsaili, ettei itselle jää joululeipää, mutta väliin hänkin panttasi vaikkapa vihkisormuksensa saadakseen Eliakselle opintorahoja. Tämän ystävällisyyden Elias Lönnrot korvasi monin kerroin: Henrikin ja Anna Stiinan tyttäret Amalia ja Wilhelmiina olivat vuosikausia Lönnrotin kodissa taloudenhoitajattarina ja kunnioitettuina perheenjäseninä, pojat Kaarle Juhana ja Frans Fredrik saivat kaiken kouluavustuksen Lönnrotilta, ja hän antoi myös säännöllisesti avustusta heidän äidilleen Anna Stiina Lönnrotille, joka kuoli 96-vuotiaana 1892. Henrik Juhana oli kuollut jo 1838 keuhkotautiin. Tammisaaren pedagogioon Henrik Juhana toi pikkuveljensä lokakuussa 1814. Ruotsin kieli tuotti vaikeuksia suomalaissyntyiselle pojalle, niin että hän vanhana saattoi todeta: "Eivät suomalaiset ole niin tyhmiä kuin minä heitä pidetään. Saakoot hekin omakielisiä kouluja." Onni onnettomuudessa: Elias pääsi asumaan kirjansitoja Åttmanin kotiin ja sai siis luettavakseen sidottavia kirjoja. Myöhemmin hän pääsi aatelisneiti Greta Lostjernan luokse. Molemmissa paikoissa hän oli omissa eväissään. Viimeistä leipää oli vaikea aloittaa, koska silloin huomattaisiin että hän oli kokonaan ilman ruokaa. Hän kävi myös ennen joulua laulamassa ihmisten ovilla latinalaisia lauluja ja sai leipää, kynttilöitä, joskus lihaa ja rahaakin.
Kevätlukukaudeksi 1816 Henrik Juhana lähti kyyditsemään Eliasta Turun kunnianarvoisaan katedraalikouluun, ´laudata schola cathedralis´, kuten sitä tuolloin nimitettiin. Pääsytutkinnosta Lönnrot muisteli 80-vuotiaana:"Se oli vaikein tutkinto, jonka olen suorittanut". Tutkinnon kieli oli tietenkin ruotsi. Vaikka hän menestyi koulussa, pääsi väliin astetta muita ylemmäksikin, tuotti koulunkäynti köyhyyden vuoksi kuitenkin vaikeuksia. Matka Sammatista Turkuun oli kuljettava monasti jalan tavarat harteilla. Syksyllä 1818 Elias jäi kotiin tekemään räätälintöitä varojen puutteessa. Onneksi kappalaisen apulainen Juhana Lönnqvist huomasi lukuhaluisen pojan ja auttoi häntä matematiikassa ja ajoittain ruokkikin köyhää nuorukaista. Hän myös suositteli nk. teinilaulua varojen hankkimiskeinoksi. Teinilaululla oli pitkät perinteet, se oli tuolloinkin vielä köyhien opiskelijain miltei ainoa turva. Isä oli opettanut Eliakselle muutaman virren, mutta muuten hänellä ei ollut suuria edellytyksiä teiniksi. Hän oli ujo ja ääni oli heikonlainen. Teininkäynnin kokonaistulos, kuusi tynnöriä viljaa oli kuitenkin niin hyvä, että kohta taas saattoi ajatella kouluunlähtöä. Lönnqvist suositteli Porvoon lukiota, koska oli itse sen käynyt, ja niinpä Eliaksen suoriuduttua helposti pääsytutkinnosta kirjattiin maaliskuussa 1820 "Elias Lönroth" Porvoon lukion matrikkeliin. Kuitenkin Porvoon lukiosta muodostui lyhytaikainen opinahjo: jo muutaman viikon päästä huhtikuussa hämeenlinnalainen apteekkari L-J Bjugg tiedusteli, olisiko lukiolaisten joukossa ketään latinan kielen taitoista apteekkiharjoitteluun halullista. Elias otti toimen vastaan. Ajatuksena oli varmaan että apteekkiharjoittelijana kaupungissa olisi paremman edellytykset lukujen jatkamiseen kuin räätälinä maalla. Uusi apteekkioppilas vaikutti alkuun kömpelöltä, mutta hänen ahkeruutensa oli tavatonta. Koska töitä oli paljon hän monasti valvoi koko yön. Hänen ulkoinen asemansa oli kohentunut huomattavasti. Hänellä oli oma siisti kamari ja työskentely-ympäristö suorastaan valmisti häntä hänen tulevalle tielleen. Samassa talossa asui piirilääkäri E. J. Sabelli, joka huomasi Eliaksen loistavan latinan kielen taidon ja torin toisessa laidassa toimi Hämeenlinnan triviaalikoulun rehtorina Henrik Långström, joka oli syntynyt Karjalohjalla. Yksityisoppilaana, raskaan lukuohjelman suoritettuaan, hän sai päästötodistuksen triviaalikoulusta. Vaikka sopimusta apteekin kanssa oli jäljellä, päätettiin kuitenkin että Lönnrot sai lähteä valmistautumaan ylioppilastutkintoon.
Hän palasi jälleen kesäksi 1822 Sammattiin valmistautumaan ylioppilastutkintoon. Saman vuoden lokakuussa Lönnrot edelleen ujona, kömpelönä maalaisnuorukaisena matkusti Turkuun suorittamaan ylioppilastutkintoa. Turun yliopisto on sekaannustilassa, ei vähiten sotien johdosta, mutta myös hallinnollinen sekavuus oli vallalla, ja vuosi 1822 oli yliopiston synkin. Myöhemmin se muistettiin kuitenkin ihmevuotena: kymmenen päivän sisällä lokakuussa 1822 kirjoittautui yliopiston kirjoihin Elias Lönnrot, J. V. Snellman ja J. L. Runeberg. Sammatin kyläräätälin pojan päätyminen Turun yliopistoon on ollut suuri merkkitapaus, paljon suurempi miltä se nykyisin näyttää. Lisäksi se käänsi koko Suomen historian kulun ja oli nostamassa kansallistunteen ja suomalaisuuden 1800-luvun johtavaksi aatteeksi.
Paluu Sammattiin 40 vuotta myöhemmin, kesäkuun alussa 1862, palasi täysinpalvellut suomen kielen professori, kielitieteilijä, kansanrunouden tutkija ja lääkäri Elias Lönnrot perheineen - vaimo ja neljä pientä tytärtä - kotipitäjäänsä Sammattiin. Paljon oli takana, mutta paljon oli vielä työtä edessä. Terveys oli hyvä, professorineläke turvasi hyvän toimeentulon. Lönnrot oli vuokrannut kesällä 1854 perheelleen kesäpaikaksi Mikkolan maalaistalon, jossa hän vietti kesät 1854-59 ja joululomat 1856 ja 1958. Koska perheessä oli vielä E. A. Ingmanin kaksi alaikäistä tytärtä omien lisäksi, Lönnrot katseli uutta paikkaa Sammatista. Valkjärven rannat vetivät tietysti puoleensa mutta kun sieltä ei sopivaa kohtuuhintaan löytynyt, hän osti 1859 Nikun talon, joka sijaitsi vajaan kilometrin päässä synnyinkodista. Taloa jatkettiin ja korotettiin kaksikerroksiseksi. Ulkoa se maalattiin tumman keltaiseksi. Aivan Haarjärven rantaan rakennutettiin nk. rantatupa, jossa tyttäret leikkivät ja johon vieraat vietiin iltapäiväkahville. Tyttäret rakensivat vielä pienen majan, Kotkanpesän, jossa he myös viettivät kesäisin pitkiä aikoja.
Perhe Elias Lönnrot oli vihitty oululaisen Maria Piponiuksen kanssa Kajaanissa 13.7.1849 Tyttäret olivat Sammattiin muutettaessa Maria 10, Ida 6, Elina 4 ja Tekla vajaat 2 vuotta. Poika Elias oli syntynyt Kajaanissa 1850 mutta kuollut kaksivuotiaana. Tärkeä perheenjäsen oli myös Lönnrotin vanhimman veljen Henrik Juhanan tytär Wilhelmiina Lönnrot, joka oli tullut Maria-äidin avuksi 1854, kun perhe muutti Kajaanista Helsinkiin. Taloudenhoitajan toimessa hän pysyi perheen hajoamiseen saakka 1884. Wilhelmiina eli Miina oli vaatimaton, rauhallinen ja ahkera. Tytöille hän oli kaikki kaikessa, heidän elämänsä ´hiljainen auringonsäde´, varsinkin sen jälkeen kun perheen äiti Maria menehtyi keuhkotautiin 1868. Tyttärille hankittiin kuitenkin, äidin nimenomaisesta toivomuksesta, tyttöjen kasvattajaksi kuopiolainen Sofi Louise Perander, joka hoiti kodin emännyyttä ja opetti tytöille taloustöitä kahdeksan vuoden ajan. Tyttärillä oli myös kotiopettajia. Lönnrot myi Nikun talon Uno Cygnaeukselle kesällä 1876 ja hän oli ostanut elokuussa 1869 Lammin talon. Pysyvästi Lammille muutettiin 1878, koska Lönnrot oli asunut talvikaudet Helsingissä tyttöjen koulunkäynnin vuoksi. Maria oli käynyt Jyväskylän seminaaria mutta menehtyi keuhkotautiin 6.1.1874. Ida oli aloittanut syksyllä 1873 seminaariopinnot mutta joutui ne keskeyttämään myös keuhkotaudin vuoksi. Elina sai päästötodistuksen 1876 Suomalaisesta tyttökoulusta mutta menehtyi kurkkumätään samana vuonna. Lammille muutti siis vain tyttäristä kaksi Ida ja Tekla. Myös Tekla oli aloittanut 1973 Suomalaisen tyttökoulun. Teklankin kohtaloksi koitui keuhkotauti ja hän menehtyi 22.3.1879. Lönnrot ei valittanut kohtaloaan. Hän uskoi että työ ja jälleennäkemisen toivo auttaa häntä eteenpäin. Uudet työt Kun Sammatti menetti kappelioikeutensa 1859, Lönnrotin ansioista senaatti päätti, että Sammatin kirkossa saatiin lukea saarna ja kuulutukset niinä pyhinä, jolloin Karjalohjan kirkkoherra ei päässyt paikalle. Lönnrot vuorotteli saarnoja itseoppineiden I. Werlanderin ja K. A. Malmgrenin kanssa.
Sanakirjatyö Lönnrot oli keväällä 1852 luovuttanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle sanastokeräelmänsä, jotta C. G. Borg toimittaisi suomalais-ruotsalaisen sanakirjan. Borg kuitenkin pyysi vapautusta työstä, vedoten moniin kiireisiinsä, ja ilmoitti 4.2.1863 Lönnrotin suostuvan työhön uudelleen, mikä tieto otettiin mielihyvin vastaan. Vuosikertomuksessa voitiin jo kertoa, että ´Lönnrot oli sanakirjan toimeen yksin omaisesti ruvennut, jonka vuoksi sen joutuisata valmistumista nyt voidaan varmuudella odottaa´. Tällöin ei ollut tietoa työn laajuudesta eikä vaikeudesta, ei liioin siitä että Lönnrot hieman myöhemmin joutuisi toiseen suururakkaan: suomalaisen virsikirjan uudistamiseen. Lönnrot pyysi avuksi ystäväänsä, Maarian kappalaista A. Vareliusta, joka oli perehtynyt Länsi-Suomen kansankieleen. Hän lupasi Vareliukselle palkkioksi 10 mk painetulta lehdeltä, vaikka itse sai puolet vähemmän. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kuitenkin hyväksyessään Vareliuksen palkkion korotti Lönnrotin palkkion kolminkertaiseksi, siis 15 markaksi. Vareliuksen apu ei kuitenkaan riittänyt, varsinkaan kun hänestä tuli Suur-Loimaan kirkkoherra 1869 ja Turun tuomiokapitulin asessori 1870, joten apuvoimia oli saatava. Syyskuussa 1867 Lönnrot opasti työhön Lohjan pitäjänapulaisen Karl Ereniuksen. Varelius puolestaan opasti Naantalin kappalaisen Karl Dahlbergin, jota pidettiin hyvin pystyvänä. Koska työ osoittautui kuitenkin arvioitua laajemmaksi, Lönnrot sai palkatuksi huomionarvoisia apuvoimia lisää: 1869 hän sai auttajakseen Sääksmäen kirkkoherran, tohtori Gustaf Cannelinin ja 1872 hän otti työhön Pusulan apulaispapin E. J. Savolinin. Apulaisista huolimatta Lönnrot valmisteli miltei yksin koko runkokäsikirjoituksen, jota oli 54 vihkoa, yhteensä noin 5000 foliosivua. "Yhden vihkon edeltävalmistamiseen on minulta tavallisesti kulunut 3 viikkoa, välistä vähä päällenki", kirjoittaa Lönnrot Vareliukselle 1874. Sanakirjaa lähetettiin tilaajille ja kirjakauppoihin 160-sivuisina vihkoina 1. vihko maaliskuussa 1867, VII vihko heinäkuussa 1874, XIV ja viimeinen vihko syyskuussa 1880. Sanakirjassa oli yli kaksisataatuhatta hakusanaa. Voidaan pitää todellisena ihmeenä että 1870-luvulla saatiin tällainen suurteos aikaiseksi. Lönnrotin vaatimattomuus ilmenee työn kaikissa vaiheissa. Kun ensimmäiseen vihkoon suunniteltiin kansilehteä, hän ei halunnut siihen nimeään merkittäväksi. 12.9.1880 päivätyssä sanakirjan loppulauseessa Lönnrot liioitteli työn puutteita ja kiitti Jumalaa että oli pitänyt hänet hengissä työn keston ajan, 17 vuotta. Virsikirjatyö Lönnrot oli puheenjohtajana vuonna 1863 asetetussa virsikirjakomitean suomenkielisessä osastossa. Hän korjasi ja käänsi uudelleen saksasta ja ruotsista vanhoja virsiä ja kirjoitti uusia. Runoniekkana hän nautti tästä työstä ja virsikirjatyö oli toinen suuri urakka sanakirjatyön ohella Lönnrotin eläkevuosina. Ehdotus uudeksi virsikirjaksi saatiin nuotteineen valmiiksi 1867. 413 virrestä oli 97 Lönnrotin käsialaa. Seuraavana vuonna ilmestyi täydennysosa. koska uusi ehdotus joutui kuitenkin vastatuuleen, oli palattava enemmän vanhan virsikirjan henkeen. Toinen ehdotus valmistui 1871, mutta Lönnrot ei ollut siihen tyytyväinen. Hän julkaisi korjatun yleisöpainoksen 1872 "Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi". Koska kirkolliskokous ei saanut päätöstä aikaiseksi, asetettiin vielä uusi, Julius Krohnin johtama komitea virsikirjatyöhön. Lönnrot ei ollut enää jäsenenä komiteassa. mutta teki uudistustyötä kuolemaansa asti. Niinpä vuoden 1886 kirkolliskokouksen hyväksymää virsikirjaa on sanottu ´Lönnrotin virsikirjaksi´.
Nykyisessä virsikirjassa (1986) on vielä 9 Lönnrotin kirjoittamaa virttä, 41 suomennosta ja 20 uudistettua virttä. Kevättalvella 1879 Helsingissä käydessään Lönnrot sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunokokoelmat, jotka olivat karttuneet melkoisesti. Lönnrotilla oli aikomus koota Kantelettaresta uusi painos ja apunaan hänellä oli neiti Peranxer. Uusi keräelmä käsitti yhteensä noin 1600 sivua. Kantelettaren III kirja tuli lähes kokonaan valmiiksi, mutta I ja II kirjan runoista oli vain muutama kymmen uudelleen koottu, kun Lönnrotin työ päättyi. Myöhemmissä painoksissa palattiin uudelleen ensimmäiseen ja III kirjaan liitettiin vain muutama Lönnrotin vanhuudentyön parhaista runoista. Lönnrotin päivät täyttyivät työstä Hän nousi aamulla neljän viiden aikaan, lauloi kanteleen säestyksellä virren, joi kupin kahvia ja aloitti päivän työt. Pyhäpäivän pyhittäminen pelkästään lepoon tuotti vaikeuksia ja usein jo iltapäivällä hän otti esiin käsikirjoitukset. Hän huolehti myös fyysisestä kunnostaan, teki kävelymatkoja ja talvella pitkiä hiihtomatkoja.
Kuolema ja hautajaiset Lönnrotin voimat heikkenivät syksyllä 1883. Hän jaksoi työskennellä enää muutaman tunnin päivässä, ja Lammille pyydettiin myös diakonissa Maria Nissinen hoitamaan häntä. Maaliskuussa 1884 häntä hoitivat vuoronperään tytär Ida, C. G. Borg ja Mathilda Holm hänen viimeisenä yönään. Lönnrot oli halunnut hautajaisistaan vaatimattomat. C.G.Borg piti toivetta kuitenkin mahdottomana, koska kyse oli kansallisesta suurmiehestä ja hän alkoi valmistella suurisuuntaisia hautajaisia. Siunauksen toimitti Karjalohjan kirkkoherra B. J. Anthoni. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran edustajat kantoivat arkun kirkosta haudalle ja seppelien lasku kesti myöhäiseen iltaan asti. Ylioppilaskunnan laulajat lauloivat haudalla Suomen laulun ja Maamme-laulun. Täydellinen biografia Lönnrotista. |