Elias-kirjailijat kirjailijat
Karjalohjan, Karkkilan, Lohjan, Nummi-Pusulan, Sammatin ja Vihdin
KOTISEUTUKIRJAILIJATIETOKANTA
Suurenna / Pienennä kirjasinkokoaPienennä kirjasinkokoaSuurenna kirjasinkokoa
 Etusivu  |  Hakuohje  |  Palaute  | Rekisteriselosteet  
Etsi kirjailija
 
 
 
Voit valita useamman vaihtoehdon valikosta pitämällä CTRL-näppäimen alhaalla.
 
 Yleistä   Tuotanto   Teokset   Palkinnot   Tekstinäytteet   Linkit   Näytä kaikki tiedot   Tulosta 
 
 
‹‹ Takaisin hakutulokseen

Arvid Järnefelt

Lohja


"Yhden talon pihaan me ajoimme, ja kun Aleksander nousi reestä ja kuski rupesi päästämään hevosia valjaista, oli minulla aikaa katsella pihaa ja siinä liikkuvia ihmisiä.

Merkillisintä kaikesta minkä näin oli kelkkaa työntävä tyttö, joka hurahtaen alamäkeen tuli kelkkoineen kaivolle. Hän seisoi kelkan kannoilla pidellen sen pitkistä tolpista, ja hänen toinen jalkansa, kauas syrjään ojennettuna, viilsi edessään tupruavaa lunta. Mutta hurjasta vauhdista huolimatta hän sai kauniin käännöksen onnistumaan ja pääsi juuri kaivon eteen.

Hän asetti paikoilleen saavin, joka oli vauhdissa kolissut alas kelkan etusivulle, ja kiipesi kaivon yli laitetulle jäiselle puulavalle, jossa oli iso pyöreä reikä. Ihmeellinen tossu näkyi tytön jalassa: sen kärki oli taivutettu ylöspäin kippuraan. En voinut ymmärtää kuinka tytön ei tullut kylmä, sillä siniset sukat olivat valuneet alas tossujen päälle ja sääret olivat alastomat. Hän rupesi nyt vauhdikkaasti molemmin käsin suljuttamaan alas kaivon pitkää, kolisevaa tankoa, ja kun katsoin ylös, tuli tangon mukana alas hirmuisen pitkä hirsiriuku, joka vaappui keskikohdaltaan toisen pystyssä olevan hirren päässä. Hän veti riu´un pään alas asti, kuului vedenmulskahduksia, ja nyt hän alkoi yhtä vauhdikkaasti nostaa tankoa kaivosta ja lopuksi nosti sieltä sangollisen kirkasta vettä, jonka kaasi saaviin. Hän teki saman usean kerran. Minä aivan rakastuin tähän reippaaseen tyttöön. Hänkin pari kertaa katsahti minuun kulmiensa alta ja vihdoin sanoi minulle muutakin, jota en ymmärtänyt ja josta me naurahdimme toisillemme.

Aleksander seisoi suorana punaisen talon kuistilla, jossa ei ollut seiniä, mutta kyllä penkit. Hän oli jättänyt turkkinsa sisälle lämpenemään ja oli nyt upseerin palttoossa. Hän puheli muutamien miesten kanssa, ja heillä kaikilla hengitys höyrysi kovassa pakkasessa. Naisia ja lapsia oli kerääntynyt heidän ympärilleen ihmettelemään sotaherraa. Ja ihmeellinen käppyrähäntäinen keltaturkkikoira haisteli vuoroin heitä kaikkia. Vielä toisen punaisen talon kupeella, jossa oli ruokakello kahden katetun punaisen hirren välissä, kengitettiin hevosta.

Minulla oli niin paljon katselemista, etten tiennyt, mitä olisin ensin katsonut. Huomioni kiintyi jälleen tyttöön. Hän oli saanut saavinsa täyteen vettä ja lähtenyt kelkkaa työntämään ylämäkeen. Hänen asentonsa oli mitä ihmeellisin. Selkä taipuneena keskikohdalta hän oli melkein aivan vaakasuorassa asennossa, kädet ojoina kelkan tolpissa ja jalat ojoina lunta vasten. Vesi läikkyi kovasti, mutta ei läikkynyt ulos.

Kun käänsin katseeni hänestä, seisoi edessäni toisella puolen kuomua vaimoihminen, jolla oli käsissä tarjotin, ja tarjottimella sokeria ja kermaa ja kupillinen mustaa, kovasti höyryävää kahvia. Hän hymyili minulle kovin ystävällisesti ja vähä väliä tekeytyi lyhyemmäksi kuin oli, niinkuin olisi aikonut istahtaa, mutta sitten jälleen kohonnyt ylös.

Kuinka sääli etten voinut ymmärtää mitä hän puhui niin tuoreesti nauraen! Aleksander huusi minulle kuistilta, että talonväki itse tahtoi kestitä minua eikä kahvi ollut hänen tilaamaansa. Kun en osannut kiittää, tahdoin edes suudella tervehdykseksi, mutta Aleksander viittasi minulle, ettei semmoinen käynyt päinsä.

Pian olimme jälleen matkalla. Kuski oli toinen ja hevoset olivat toiset. Tämä kuski ei enää ymmärtänyt venäjää. He puhelivat Alexanderin kanssa suomea, ja minä aloin ensi kerran seurata tämän kielen äänteitä. Minulle Alexander sanoi vielä äskeisen selitykseksi, että vieraanvaraisuus oli suomalaisen rahvaan tunnusomaisuus, mutta että suudella ei tässä maassa ollut tapana - seikka, joka teki minulle kielentaitamattomalle erikoisen sydämellisyyden osoituksen melkein mahdottomiksi." (Vanhempieni romaani, 1982. s. 147.)