Elias-kirjailijat kirjailijat
Karjalohjan, Karkkilan, Lohjan, Nummi-Pusulan, Sammatin ja Vihdin
KOTISEUTUKIRJAILIJATIETOKANTA
Suurenna / Pienennä kirjasinkokoaPienennä kirjasinkokoaSuurenna kirjasinkokoa
 Etusivu  |  Hakuohje  |  Palaute  | Rekisteriselosteet  
Etsi kirjailija
 
 
 
Voit valita useamman vaihtoehdon valikosta pitämällä CTRL-näppäimen alhaalla.
 
 Yleistä   Kirjoittamisesta   Teokset   Tekstinäytteet   Lähteet   Näytä kaikki tiedot   Tulosta 
 
 
‹‹ Takaisin hakutulokseen

Marita Kalima


Toini Niemeläinen

Karkkila


Marita Kalima
  • 1915-1978
  • kirjailija, liikkeenharjoittaja
  • naimisissa ensin Olavi Linnuksen kanssa, myöhemmin Pekka Niemeläisen kanssa, käytti myöhemmin nimeä Toini Niemeläinen
  • Elämästä

    Marita Kalimalla on tärkeä rooli karkkilalaisessa kirjallisuudessa, vaikka hän ei olekaan asunut Karkkilassa. Helsinkiläiseksi seurapiirikaunottareksi mainittu Marita Kalima on kirjoittanut kirjan, jonka lähtökohtana on Vaskijärvi ja sinne taloa rakentava Ilmari Huitti. Myöhemmin Kaliman kirjeet antoivat lähtökohdan yhteen Veijo Meren tunnetuimmista teoksista.

    Marita Kalima oli kielentutkija Jalo Kaliman tytär ja hänen setänsä oli teatterinjohtaja Eino Kalima. Marita Kalima kirjoitti kaksi romaania, mutta vaihtoi sitten alaa. Miehensä Pekka Niemeläisen kanssa hän perusti naisten kappaliikkeen Bulevardille.

    WSOY:n arkistossa on kopio Suomen Nainen –lehden numerossa 12/1938 ilmestynyt, nimimerkki Monikan tekemä Marita Kaliman haastattelu: ”Jouduin haastattelemaan Marita Kalimaa puhelimessa. Sain siis vain pirteän, täyteläisen, lämminvärisen äänen välityksellä muodostaa mielikuvan nuoresta kirjailijattaresta, jonka nimi tällä hetkellä jo on tuttu koko lukevalle yleisöllemme.” Haastattelusta käy ilmi, että Marita Kalima oli esikoisteoksen ilmestyessä vasta 23-vuotias. Hän ei ollut käynyt edes kouluaan loppuun, vaan eronnut kuudennelta luokalta. Kalima sanoi: ”Minä en pitänyt koulunkäynnistä. Se orjuutti mielestäni liikaa, ja mieliaineenikin, historia, tuntui kuivalta, kun sitä pala palalta ruodittiin. Tämä on varmasti hyvin yleinen ilmiö murrosiässä olevien koululaisten keskuudessa, mutta mainitsen sen siksi, että se käsittääkseni minun kohdallani muodostui hyvinkin ratkaisevaksi. Kun nimittäin äitini kuoli ollessani vain neljäntoista ikäinen, sain aiheen toteuttaa hartaimmat toiveeni. Lopetin koulun, koska arvelin siten paremmin voivani hyödyttää emännättömäksi jäänyttä kotiani, ja siitä asti olen harrastanut ja opiskellut omin päin aina mikäli halu on vetänyt. Aluksi aikani kului kyllä uutterassa taloudenhoidossa, mutta kun kotiini tuli uusi emäntä, vapauduin niistä huolista. Koulussa en ollut millään tavalla lahjakas, en edes ainekirjoituksessa, mutta olen varma siitä, että kotiin jäämiselläni sellaisissa olosuhteissa oli monessa mielessä kehittävä vaikutus.”

     

    Kirjoittamisesta

    Marita Kaliman esikoisteos Kahleet ilmestyi vuonna 1938 ja herätti suurta huomiota. Vajaat kaksi kuukautta ilmestymisen jälkeen siitä otettiin jo toinen painos. Kirjasta ilmestyi paljon arvioita lehdissä ja ne olivat useimmiten kiittäviä. Arvosteluissa kirjaa ja kirjailijaa nimitettiin lupaavaksi. Vaasa-lehdessä kirjoitettiin, miten ”tässä on esikoisromaani, jonka tekijä on vakavasti ja rehellisin ottein ryhtynyt tehtäväänsä. … Marita Kaliman tyyli on rauhallista, kieli sujuvaa ja kaunista, aihe on käsitelty hienovaraisesti, värit ovat yleensä vaaleita ja ote rehellinen.” Ahjossa puolestaan todettiin, että ”Kaliman romaani osoittaa jo melkoista kirjallista tottumusta, ja mikä on vielä ilahduttavampaa, se täyttää aika huomattavia taiteellisia vaatimuksia.”

    Esikoisteos Kahleet syntyi nopeasti, vajaassa kuukaudessa. Kalima oli saanut sytykkeen kirjan kirjoittamiseen WSOY:n esikoisromaanikilpailusta. ”Minulla oli silloin tekeillä toinen, joka oli minulle hyvin rakas, mutta, mutta kilpailun takia jätin sen mielestäni ja ryhdyin kirjoittamaan uutta. Kyhäsin Kahleet vajaassa kuukaudessa. Tämä nopeus johtuu kahdestakin seikasta. Ensiksikin olin niin perehtynyt aiheeseeni, että se ei vaatinut laajoja esitöitä – konseptini joutui suoraan kustantajalle. Toiseksi olin jo muutaman kuukauden ajan säännöllisesti joka päivä ollut kirjallisessa työssä, joten olin ’muodollisesti’ harjaantunut ja kirjoittamisvireessä. Kirjoittaminen on, kuten muutkin työt, riippuvainen harjaantumisesta, sille ei mahda mitään!” Marita Kalima kertoo kirjan synnystä Suomen Naisen haastattelussa.

    WSOY:n arkistossa on myös fil. maist. Eila Kailan pitämä alustus teoksesta Kahleet. Alustus on pidetty Kerho 33:ssa. Alustuksessa kerrotaan, miten kirja kertoo pappilasta, jossa kirkkoherra on 15 vuotta maannut halvaantuneena ja hänen vaimonsa on koko ajan toiminut hänen uskollisena hoitajanaan. Sitten taloon ilmestyy nuori apulaispappi, joka herättää papinrouvan jo kuolleen elämänhalun. Kun sairas aviomies saa tietää, hän tekee itsemurhayrityksen. Rouva järkyttyy, joutuu tekemään tiliä itsensä kanssa ja seurauksena on, että nuori pastori matkustaa pois ja rouva jää edelleen miehensä hoitajaksi. Alustuksessaan Kaila pohtii rohkeaa aihevalintaa ja toteaa sitten, että tekijällä on älyä ja muototajua. Romaanin rakenne on moitteeton ja kiinteä. Kaikesta näkyy, että kirjoittaja on harkinnut aihettaan psykologiselta kannalta, joten koko tapahtumasarja on uskottavasti kuvattu – loppuratkaisua lukuun ottamatta. ”Pääheikkoudet piilevät kuitenkin tekijän kertomatavassa. Tyyli on kovin väritöntä ja harmaata. Vain joissakin luonnonkuvauksissa se kohoaa suurempaan lentoon, mutta nekin ovat tyttömäisen hentoja ja hauraita. Tällainen aihe vaatisi ehdottomasti suggestiivisempaa tyylillistä otetta, nyt vallitsee koko kirjassa kovin arkipäivän leima. Lisäksi tekijä etupäässä selostaa – olisi pitänyt kertoa enemmän kuvissa – hallituissa, tiivistetyissä tilanteissa tai sitten ottaa kokonaan erittelevä ote. Niin tekee tosi taiteilija. Selostaminen on journalistiikkaa”, Eila Kaila kritisoi, vaikka toteaakin jatkoksi, että kirjoittaja, ei niinkään kirja, on jättänyt häneen myönteisen vaikutelman: ”Lahjoja kirjoittajalla epäilemättä on. Hänen seuraava teoksensa tulee varmaankin liikkumaan jo vallan toisella tasolla kuin tämä esikoisromaani.”

    Vuonna 1939 oli vuorossa kuunnelma. Sen nimenä oli Juhannuksen aikaan.

    Marita Kaliman odotettu toinen romaani ilmestyi  vuonna 1940. Se on nimeltään Uusi koti ja kertoo taiteilija Simo Haikasta, joka rakentaa kotia. Uusi Suomi julkaisi nimimerkki V.S.:n arvion juuri ennen joulua 1940. Hän kirjoittaa: ”Marita Kalima aloittaa uuden teoksensa lupaavasti. Taiteilija Simo Haikan erakonkasvojen yksityiset piirteet kasvavat nopeasti esiin, ja lukija asettuu todella luottavin mielin seuraamaan sitä kehitystä, joka näin saa alkunsa Haikan yksinäisen asumuksen vaiheilta. Hieman arvailujen varaan jää, mikä on kuljettanut tämän lupaavan maalarin tähän yksinäisyyteen ja ihmisarkuuteen, sillä suoraa linjaa siihen hän ei hänen ensimmäisten miehuusvuosiensa kokemuksista johda. Mutta hän on joka tapauksessa karun miehinen tyyppi, ja lukija vaistoaa hyvin ne mitat ja mahdollisuudet, jotka piilevät hänen vaatimattomassa, mutta rehellisessä olemuksessaan. Simo Haikka on jo jättänyt taakseen miehuutensa parhaat vuodet. Mutta hänen syrjään vetäytymisensä merkitsee vain ponnetonta alistumista, herpautumista. Hänen erakoitumisensa ei johdu mistään varsinaisesta tappiosta. Se näyttää olevan pelkkä sattuma, jota hänen luonteensa ei vaadi. Tämä pohjaltaan hyvin miehinen mies on itse asiassa harmoonisen vapaa ja levollinen, ja tämä miehisyys hänessä on sikäli ihanteellista, että se – puhjetakseen hedelmälliseksi elämäksi – vaatii herkkää naisellista tukea. Niinpä hänen aktiivisuutensa herää sinä hetkenä, jolloin nuori neitonen, runoilijatar Kaari Rantala viipyy ohimenevän tuokion hänen tuvassaan ja osoittaa ymmärtävänsä hänen taidettaan. Muutama kirje pitää yllä tuttavuutta, kunnes he jälleen tapaavat toisensa. Miehen omituinen alemmuudentunne, johon on vaikea löytää syytä, muuttuu suhteen jatkuessa palvovaksi, hillityksi kiintymykseksi, ja tämä reaalisen arkisesti kulkeva kertomus kääntyy vihdoin arkiseksi idylliksi, kun mies kuljettaa tytön uuteen taloonsa, josta on määrä tulla heidän yhteinen kotinsa. Mutta idylli katkeaa tähän, sota heittää ankaran varjonsa yli yksilöiden elämän. Simo Haikka kaatuu rintamalla.”

    Karkkilalaisille Kaliman romaani antaa näkökulman paikkakunnan taiteilijaan, Ilmari Huittiin, joka on romaanin Simo Haikan esikuva. Marita Kalima on itse tarinan Kaari Rantala. Tosielämässä tarina vain päättyi arkisemmin, ”se raukesi niin kuin muutkin Ilmari Huitin naissuhteet”, kirjoittaa Juhani Silvan Karkkilan Kotiseutuyhdistyksen jäsenlehdessä 10/joulukuu 2003. Silvan oli tavannut Marita Kaliman eli Toini Niemeläisen 1970-luvun loppupuolella, vähän ennen tämän kuolemaa. Silvan oli myös kertonut Niemeläiselle tarinan jatkon. Huitti testamenttasi talonsa Aleksis Kiven Seuralle rauhalliseksi luomispaikaksi nuorille kirjailijoille. Veijo Meri asui talossa jonkin aikaa 1960-luvulla ja löysi tuolloin talon ullakolta nipun kirjeitä, joita Marita Kalima oli vuosien varrella lähettänyt Ilmari Huitille. Niistä Veijo Meri sai kipinän kirjaansa Peiliin piirretty nainen, joka näin sai alkunsa Vaskijärvellä. Kirjasta tehtiin myöhemmin televisioelokuva Taksikuski, jolloin monikin vaskijärveläinen kuuluu tunnistaneen itsensä ja lähipiirinsä, vaikka nämä teoksen fiktiivisiä luomuksia ovatkin. Toini Niemeläinen ei ollut kuullut Meren kirjan yhteydestä kirjeisiinsä, mutta luettuaan kirjan myönsi, että yhteys on olemassa ja pitää paikkansa.

    Ilmari Huitin ja Marita Kaliman tarinasta voi lukea myös Pentti Mäensyrjän teoksesta Sielupensseli, joka on romaanin muotoon puettu dokumentti taidemaalari Ilmari Huitin elämästä.

    Oliko Simo Haikan tarina kirja, johon Kalima viittasi Suomen Naisen haastattelussa kertoessaan, että hänellä oli ollut työn alla toinen, joka oli hyvin rakas? Ja katkesiko Kaliman oma kirjailijan ura niihin arvosteluihin, joita hän teoksesta sai? WSOY:n arkistossa on tästä teoksesta huomattavasti vähemmän arvosteluja kuin esikoisesta. Monikin niistä on sävyltään varovainen. Uuden Suomen arviossa todetaan, että Kaliman sanan ruuti on verraten vähäinen, mutta kuvauksella on oma luonnollinen, pingottamaton sävynsä, joka on siinä määrin vilpitön, että se peittää taakseen romaanin vajavaisuudet ja psykologisen keskeneräisyyden. Uuden Auran julkaisemassa arvostelussa teosta kiitetään, mutta Helsingin Sanomiin kirjoittanut Lauri Viljanen ampuu sen kokonaan alas: ”Nuori kertojatar Marita Kalima on julkaissut järjestyksessä toisen romaaninsa, sen nimi on Uusi koti (WSOY). Kehityssuunta pari vuotta sitten ilmestyneestä esikoisromaanista on suorastaan diametrisesti vastakkainen sille, johon edellä viitattiin Martta Haataisen yhteydessä. Naisellisen tunteellisesta kertomasanonnasta Marita Kalima on nyt päätynyt mitä harmaimpaan naturalismiin. Hänen toisen romaaninsa yleisvaikutelmana on kuivuus, vallan ennätyksellinen kuivuus. Miehisenä päähenkilönä on maaseudulle asettunut vanheneva taiteilijaoriginaali, naispäähenkilönä taas pääkaupungissa elävä nuori runoilijatar. Aihe on lähinnä romanttinen, joku Jalmari Sauli olisi loihtinut siihen elämää. Marita Kalima sekoittaa toisiinsa äärimmäisen pienipiirteistä lähikuvausta ja asiantuntevaa resonointia taiteilijan ammatista. Romaanin meno on niin työlästä, että se vaikuttaa hartiavoimin kirjoitetulta. Arvostelijan on pakko tunnustaa, että hän tämän kärsivällisyyttä vaativan työnäytteen jälkeen on melkein kokonaan menettänyt toivonsa Marita Kaliman kertojatulevaisuudesta.”

    Teokset

    • Kahleet (romaani, WSOY, 1938)
    • Juhannuksen aikaan (kuunnelma, 1939)
    • Uusi koti (romaani, WSOY, 1940)

    Tekstinäytteet

    Romaanin Uusi koti alku:

    Vanha koti katsoi Simo Haikkaa suoraan kasvoihin, kun hän tänä aamuna heräsi ja avasi silmänsä.

    Simo Haikka tunsi olemuksessaan tämän apean, vanhentuneen ja lahoamistaan valittavan ilmeen, joka oli häntä vastassa joka puolella, mökin seinissä ja ikkunoissa, huoneen ilmassakin. Mutta hän ei sulkenut siltä silmiään, hän hengitti tätä ilmaa rauhallisesti, alistuneesti. Tämä mökki – hänen köyhä erakonmajansa – oli ollut hänen kotinsa jo monta vuotta. Siksi hän tunsi niin hyvin sen puutteet, että ei enää välittänyt niistä, vaan piti niitä luonnollisina, asiaankuuluvina. Vanhuus oli luonnonmukainen  ja väistämätön. Se oli hiipinyt hänen kotiinsa ja se tulisi vähitellen hiipimään häneenkin.

    Simo Haikka nousi vuoteesta, missä oli nukkunut yön puolipukeissa. Hän veti housut jalkaansa ja ruskean, raidallisen villapaidan lisäksi, mikä hänellä oli ollut maatessakin yllään, hän otti tuolilta sinisen, kuluneen pikkutakin. Tämän tehtyään hän hajamielisin ilmeinen veti suoraksi peitteen, jonka alta oli kömpinyt esiin, välittämättä oikoa lakanaa.
      
    Hän käveli ikkunan eteen ja jäi katsomaan läheiselle tielle. Hän näki ihmeekseen, että puut yöllä olivat pukeneet ylleen huurteisen vaipan. Taivas oli kirkastunut, aurinko paistoi. Ainoastaan metsän rajassa tuolla pohjoisen puolella oli kaistale harmaata, lyijynkarvaista pilvisumua. Järven selälle ja lumen tasoittamille peltosaroille heijastuivat valot ja varjot syvän sinisinä, muutamat yksinäiset suksen ja reenjalasten jäljet halkoivat nekin sinisinä juovina hankea. Lumi välkehti, koivujen latvat, jotka näyttivät valkoisilta kruunuilta, sädehtivät.
      
    Lumipeite teki jyrkät kumpareet pehmeiksi ja kaareviksi. Maisema oli muuttunut ikäänkuin lempeämmäksi. Pienet, kasvamisensa alussa olevat lehtipuut, jotka tavallisesti näyttivät vain alastomilta varvuilta, olivat nyt ikäänkuin  valkoisessa lehdessä. Ne levittivät oksiaan tavallista laajemmalle, ne koristivat harmaata aitan seinämää kuin kynttilät joulukuusta.
      
    Havupuiden oksilla pysyi lumi suurina tukkoina, siksi järven takana oleva metsä vaikutti kokonaan valkoiselta. Pihassa talon nurkalla oli suuri kivi peittynyt kokonaan lumeen, samoin aitan portaille kumoon käännetty puusaavi ja rapun eteen jätetty kelkka. Kaiken näkyvän ylitse säteili aurinko. Se oli kylmä, kaukainen, voimaton talviaurinko.
      
    Haikka seisoi ikkunan edessä tarkkaillen liikkumatonta, hiljaista talvipäivän maisemaa. Hän tunsi vilua, hänen kätensä olivat kohmettuneet kylmästä. Olisi kai ollut sytytettävä hellaan valkea.

    Lähteet

    • Suomen Nainen 12/1938 ja muut WSOY:n arkistosta saadut lehtileikkeet
    • Kaila, Eila: Alustus Kerho 33:a varten (kopio saatu WSOY:n arkistosta)
    • Mäensyrjä, Pentti: Sielupensseli (Kulttuuriyhdistys Lyyti, 1984)
    • Karkkilan Kotiseutuyhdistyksen jäsenlehti 10/2003
    • Uusi koti (WSOY, 1940)