Elias-kirjailijat kirjailijat
Karjalohjan, Karkkilan, Lohjan, Nummi-Pusulan, Sammatin ja Vihdin
KOTISEUTUKIRJAILIJATIETOKANTA
Suurenna / Pienennä kirjasinkokoaPienennä kirjasinkokoaSuurenna kirjasinkokoa
 Etusivu  |  Hakuohje  |  Palaute  | Rekisteriselosteet  
Etsi kirjailija
 
 
 
Voit valita useamman vaihtoehdon valikosta pitämällä CTRL-näppäimen alhaalla.
 
 Yleistä   Tuotanto   Teokset   Tekstinäytteet   Näytä kaikki tiedot   Tulosta 
 
 
‹‹ Takaisin hakutulokseen

Heikki Willamo

Karjalohja, Lohja


Heikki Willamo
  • Heikki Willamo syntyi 2.6.1952
  • Biologian opintoja  Uumajan yliopistosta 1976-81
  • Luontoaiheiset tarinat Pirkka-lehdessä 1983-
  • Vapaa kirjailija, toimittaja ja luontokuvaaja vuodesta 1982
  • Asunut Karjalohjalla vuodesta 1995
  • Tuotanto

     

    Heikki Willamo on  lastenkirjoissaan yhdistänyt luonnon ja eläimet harmoniaksi ja rauhallisuudeksi. Paitsi loistavana luontokuvaajana hän osaa myös kirjailijana luoda lukijalle koskettavan ja elävän tunnelman, viedä lukijan mukaan luontoon.  Hän kuvaa pieniä eläimiä ja kertoo niiden selviytymisestä luonnon ankarissa oloissa hellyttävästi.  Tintti ja Tiiteri (1989) on töyhtötiaispariskunta, joka yrittää selviytyä varpuspöllön kynsistä. Tuohimetsän kätköistä löytyy sopiva pesäpaikka, johon Tiiteri valmistaa pehmeän pesämaljan ja hautoo viittä munaa. Kun työhtötiaisenpoikaset kasvavat ja oppivat etsimään jo itse ruokaansa on aikaa myös seurata pöllönpoikien ensi yrityksiä lentoon lähtemiseksi. Eivät ne kovin vaarallisilta vaikuta, Tiiteriä naurattaa moinen räpistely. Kun kesä on loppu, voi Tiiteri todeta tyytyväisenä: "Pöllö menee ja talvi tulee. Onpahan sitten siinäkin asiassa jotakin hyvää."

    Käpytalvi (1990) jatkaa Tintin ja Tiiterin elämää Tuohimetsässä ja kuvaa yhtä luonnon suurista  ihmeistä ja olemassaolon taisteluista: pienten tiaisten selviytymistä ankarassa pakkasessa. Lukijalle välittyy myös paljon asiatietoa, miten selviytyminen ylipäätään on mahdollista.

    Viljami Vaivaishiiri (1988) ja Viljami ja Piilolan väki (1996) kertovat pienestä vaivaishiirestä. Viljami joutuu etsimään yhdessä Viivi-hiiren kanssa uuden kotipaikan, kun Kotoniitty ja Olkinotkon Ohrapelto käyvät liian vaarallisiksi. He päätyvät Piilolaan, vaivaishiirten paratiisiin. Myös Siiri Sopulin syksyssä (1998) kuvakulma on maasta käsin. Luonto näkyy kuvissa ruohonjuuresta ja mittasuhteet muodostuvat pienen olion näkökulmasta suuriksi. Siiri Sopuli on siniharmaa metsäsopuli, joka isoksi vartuttuaan huomaa kaikkien lajitovereidensa mennä viilettävän ohitseen, myös vanhusten. Pian se huomaa itsekin, että sen on lähdettävä muiden mukaan. Oli alkanut sopulivaellus. Matka oli pitkä, täynnä vaaroja, niistä hirvittävin metsätyökone joka hävitti tutunoloista, rauhallista metsää sen ympäriltä. Vaellus päättyy takaisin kotimetsään, ja sopulivanhus kertoo Siirille ja tämän ystävälle Sammolle tarinan siitä, miksi sopulit lähtevät kulkemaan.

    Kultaturkki (2000) on pieni ketunpoikanen joka ilmestyy neljän sisaruksensa kanssa Veeran, Oskarin ja heidän enonsa näköpiiriin. Kettupesueen varttumista seuraavat lapset joutuvat lopulta toteamaan, että ketut ovat kettuja, niiden on osattava varoa maailman vaaroja. Ihmisten kaveriksi niistä ei oikein ole.

    Willamon lastenkirjat herkkine, taiteellisine luontokuvineen ovat vahva kannanotto luonnon säilymisen puolesta.

     Kaakkurin huutoon (1994) Willamo on koonnut kappaleen luontopäiväkirjaansa. Hän aloittaa teoksen näystä mykistävimmällä: kaksi kurkea suolla. Ne huutavat kaulat taakse jännittyneinä ja ilmoittavat reviiristään. Willamo kuvaa kaikkia metsän eläimiä yhtälailla arvostaen ja kunnioittaen. "Jos on koppelossa kauneutta ja ukkometsossa karismaa, löytyy molempia myös pikkuisesta peukaloisesta," hän kirjoittaa. Mutta  Willamo kohtaa suurten kuusten katveessa makaillessaan itse kirjan päähenkilön, siis -eläimen: "Hurjaa ulinaa, mylvimistä ja venytettyjä valituksia. Kuin suon pahat voimat olisivat äityneet kiukkuisimmilleen. -- Se on kaakkurin huuto!" Willamo seuraa kaakkurilammen tapahtumia parin vuosikymmenen ajan ja joutuu toteamaan jälleen luonnon muutoksen: se mikä ennen oli aavaa, on nyt kasvanut umpeen, toisaalta ympäröivät metsät on hakattu rikki, horisontissa näkyy suuria aukkoja. Sekä suo että metsä ovat käyneet pieniksi.

    Haukkametsä (1998) vie lukijansa vankkaan kuusi-sekametsään, ympäristöön, jonka kanahaukat valitsevat kotimetsäkseen. Teoksen valokuvat ovat pieniä taideteoksia, jokainen erikseen, mutta väliin pari yhdessä muodostavat kehykset kirjan tarinalle. Oman mielenkiintonsa kuvattavaan luontoon ja sen tapahtumiin tuo seikka, että haukkametsä on Etelä-Suomessa. Metsän kuvaaminen ja sen eläimistön esittely eivät vaadi Pohjois-Suomea tai Kainuuta lähtökohdakseen. Kuvat ovat hämyisiä, luovat tunnelman siitä metsästä jossa lukijakin on kävellyt mutta ei itse osaa sitä kuvata. Koska ei näkevin silminkään näe niitä asioita joita luontokuvaaja näkee.

    Ison karhun alla (2001) -teoksen luontokuvat ovat Antti Leinosen, teksti Heikki Willamon. Kahden ammatti-ihmisen luontokirja on kirjojen aatelia:  hämyisät kuvat metsän kuninkaasta ja Willamon tarinat muodostavat yhdessä kauniin luontokirjan, mutta tuloksena on myös sadunomainen tarina vaikkapa ääneen luettavaksi.

    Hirven klaani (2005)

    Huuhkajavuorella (2008)

    Vuosi metsässä (2012)

    Teokset

    Lastenkirjat:

    • Viljami Vaivaishiiri. Teksti ja kuvat Heikki Willamo, 1988
    • Tintti ja Tiiteri. Teksti ja kuvat Heikki Willamo,1989
    • Käpytalvi, 1990
    • Viljami ja Piilolan väki, 1996
    • Siiri Sopulin syksy, 1998
    • Kultaturkki, 2000

     

    Luontokirjat:

    • Eläinvalokuvaus, 1988
    • Kaakkurin huuto. Kuvat ja teksti Heikki Willamo,  1994
    • Haukkametsä. Kuvat ja teksti Heikki Willamo, 1998.  Ilmestynyt myös ruotsiksi nimellä Hökskogen
    • Ulkosaaristo. Missä taivas ja meri kohtaavat. Kuvat Markku Jokinen, teksti Heikki Willamo, 1999. Ilmestynyt myös ruotsiksi nimellä I yttersta skärgården där hav och himmel möts
    • Ison karhun alla. Kuvat ja kuvatekstit Antti Leinonen, teksti Heikki Willamo, 2001
    • Hirven klaani.2005
    • Huuhkajavuorella. Teksti Heikki Willamo, kuvat Heikki Willamo ja Leo Vuorinen, 2008
    • Vuosi metsässä. Teksti ja kuvat Heikki Willamo, 2012 

    Näyttelyt

    • METSÄ-näyttely Etelä-Suomen vanhoista luonnonmetsistä (työryhmä Nironen, Willamo, Lindholm, Kostet), 1989-90
    • TÖYHTÖTIAISEN KOTI-valokuvanäyttely lapsille (mm. pääkaupunkiseudun peruskouluissa), 1989-90
    • Metsäaiheiset pienoisnäyttelyt Vårgårdassa Ruotsissa 1989 ja 1993 sekä Lunen´ssa Saksassa 1994.
    • Väriä luonnossa-valokuvia, piirroksia ja kasvivärjättyjä lankoja (työryhmä Aittomäki, Colliander, Willamo) 1992.
    • METSÄN KUVA-(työryhmä Leinonen, Lumiaro, Suonpää, Willamo) 1993.
    • HÄMÄRÄN RAJALLA 1, 1993-94
    • TOIJA-TROIJA-laser-transfer-kuvia yhteisnäyttelyssä taidemaalareiden, kuvanveistäjien ja keraamikkojen kanssa 1995.
    • HÄMÄRÄN RAJALLA 2-Moskovassa 1996, Suomessa 1996.97.
    • Kymmenen valokuvan kokoelma pysyvästi Nesteen toimitiloissa Dubaissa.
    • Kahdentoista valokuvan kokoelma pysyvästi Nesteen toimitiloissa Moskovassa
    • HAUKKAMETSÄ-kutsunäyttely ART-RAUMA 1999, myöhemmin muualla.
    • Hiien karjan laitumilla- Heikki Willamon valokuvia Karjalohjan kulttuurivintillä
      3.-31.7.2002.(Klikkaa linkkiä niin näet näyttelyn!)

    Tekstinäytteet

    Kun lapset ovat asettuneet suureen vierassänkyyn, eno ryhtyy kertomaan: "Kaikki alkoi eräänä kesäkuun alun päivänä. Olin kävelyllä ja kuljin niityn laitaa, vanhalle ladonrötiskölle vievää polkua. Muistatte varmaan sen kallellaan olevan rumiluksen, jonka edustalla kasvaa kauniita niittykukkia."

    Lapset nyökyttävät, ja eno jatkaa: "Kun tulin ladolle, näin heinikossa leikkiviä ketunpentuja. Nekin huomasivat minut ja säntäsivät lattian alle kaivetun pesänsä uumeniin. Piilouduin suuren kuusen suojaan, ja kohta ensimmäinen utelias kuono pisti esiin kivijalan kupeesta. Ensin viiksekäs kuononpää, sitten pikimustat silmät ja suuret korvat. Lopulta ketunpoika tuli kokonaan ulos. Sitä seurasi toinen, ja kohta ladolla temmelsi viisi virkeää pentua.

    Pennut pitivät lystiä. Ne rymysivät ladossa, ravasivat seinänraoista sisään ja ulos, hyppivät kivillä ja tutkivat seinustoilla lojuvia romuja. Aina välillä joku uupui ja otti nokoset, mutta sitten leikki taas jatkui.

    Yksi oli muita rohkeampi ja teki retkiä metsään. Se kulki niityn laitaa, pelästyi jotain rasahdusta ja pinkoi täyttä karkua takaisin muiden luo. Uteliaisuus veti pennun kuitenkin uudelle tutkimusretkelle. Se loikkasi suuren keon päälle tähystämään, istui siinä hetken, mutta ampaisi sitten äkisti pystyyn ja säntäsi pesää kohti. Kohta se pysähtyi raapimaan turkkiaan ja luimisteli keon suuntaan.

    Kotimatkalla minulle selvisi syy pennun säikähdykseen. Se oli valinnut muurahaiskeon tähystyspaikakseen ja saanut takapuolensa täyteen kiukkuisia muurahaisia. Taisi oppia kerralla, että joukkovoimalla pienikin voi puolustaa kotiaan.

    Seuraavana aamuna päätin käydä ladolla katsomassa, vieläkö ketut ovat paikalla. Viimeisessä polunmutkassa olin törmätä koko perheeseen, emoon ja viiteen pentuun. Emo tuijotti minua hetkisen hölmistyneenä. Sitten se säntäsi metsään kolme pienokaista kintereillään. Kaksi viimeistä pentua teki sen sijaan täyskäännöksen ja kirmaisi takaisin ladon alle.

    Kettuemo oli haistanut iltaiset jälkeni ja oli viemässä jälkikasvuaan varaluolaan. Sen on kettujen tapa, ne ovat epäluuloisia eivätkä siedä ihmisten uteliaisuutta pesällään. Jätin ketut omiin oloihinsa ja lähdin kotiin."

    Eno nousee sängystä, peittelee lapset ja toivottelee kauniita unia. Ovella hän vielä pysähtyy ja sanoo mietteliäänä: "Niiden kahden ladon alle kipittäneen pennun kohtalo jäi kyllä vaivaamaan mieltäni. Mikseivät ne juosseet emonsa perään niin kuin muut?"

    Kultaturkki, 2000. S. 11.

    Kanahaukkojen pesän suunnasta kuuluu voimakasta kiljuntaa ja kun myöhemmin aamulla teen tarkistuskäynnin, pesässä näkyy uusia risuja. Yhdellä naaraan viimekesäisistä ruokailupaikoista liehuu muutama tuore pyyn untuva sekä hieman vanhempaa oravankarvaa. Koiras on tuonut ensimmäiset kihlajaislahjansa. Se lihottaa puolisoaan ja todistelee olevansa ammattimies, joka kyllä pystyy huoltamaan suurenkin perheen.

    Haukat huutavat taas, tällä kertaa aivan lähellä ja veri syöksyy kuumana päähäni. Nyt se alkaa, tästä eteenpäin haukkojen elämä keskittyy neljän kuukauden ajaksi pesän ympärille. Soidinjakso, haudonta, pesäpoikasaika ja lopulta heinäkuun maastopoikaset; kaikki hyvässä järjestyksessä ja yhdestä paikasta tavoitettavissa.

    Olen valmiina heittäytymään mukaan haukkojen elämään, sen jokavuotiseen huipentumaan. Syntymän, kasvun. huolenpidon ja oppimisen huikeaan jaksoon, joka lopulta johtaa uuden elämän itsenäistymiseen ja lähettää tästä metsästä maailmalle haukkasukupolven - ties kuinka monennen.

    Olen kaukana öisistä sieluntiloistani. Nyt suunnitelmia tekee valokuvaaja ja tiedonjanoinen luonnonharrastaja. "Saaliinvaihdosta olisi vihdoin saatava kunnon kuva. Siinä vinossa konkelossa kun haukka istuisi ja kiljuisi..." Ottamattomia valokuvia, kysymyksiä vailla vastausta. Kanahaukkojen elämässä kumpiakin onneksi riittää. Kuinka tylsää olisikaan tietää kaikki, tai edes kuvitella tietävänsä.

    Kotimatkalla viivähdän lammen rannassa. Se on vielä märän jään peittämä, mutta päivän puolella mättäänharjat jo kurkistelevat tummina lumen keskeltä ja tupasvillan ensimmäiset nuput työntyvät esiin. Elottoman näköinen muurahaiskeko on sekin paljastanut kylkensä ja imee auringon lämpöä, joka hitaasti tunkee syvälle pesään herättäen sen asukkaat uuteen kevääseen.

    Istahdan maapuulle keon viereen. Tunnen, miten lämpö tunkee sisääni samalla tavalla kuin muurahaiskeon uumeniin. Tuhannet suunnitelmat pyörivät yhä päässä. Miksi ihmisen on aina elettävä tulevaisuudessa? Suunniteltava huomista ja seuraavaa viikkoa. Ensi vuonna teen sitä ja tätä!

    Mitä vikaa on tässä hetkessä? Jos olisin haukka, istuisin auringon läikässä päivän ateriaa sulatellen ja antaisin ajan kulua. Kuulisin metsän pienet äänet, nitinät ja rasahdukset, tuulen tohahdukset. Antaisin silmien painua, torkkuisin autuaan laiskana, pitkästymättä. En murehtisi huomista päivää enkä haaveilisi pyypaistista vatsan ollessa täynnä oravaa. Luottaisin itseeni ja olisin hengissä, vahvasti juuri tässä hetkessä.

    Yritän saada kiinni öisestä ketustani, mutta se on laukkonut tavoittamattomiin. Aivot tekevät liikaa työtä. Muistutan itselleni, että kaikista hienoista suunnitelmista huolimatta haukkojen elämä sekoittaisi todennäköisesti pääni. Haluaisin liikaa, yrittäisin ehtiä joka paikkaan ja syksyn tullen huomaisin, kuinka vähän jäi käteen - muistojen lisäksi.

    Haukkametsä, 1998. s.44