Sielupensselin epilogin alku:

 

Keskimittainen mies kävelee hiljalleen Vaskijärven entiseltä kansakoululta kylään päin laskeutuvaa lujasti asvaltoitua maantietä pitkin kohti Vaskijoen ylittävää holvikivisiltaa. Tässä asetelmassa vain kävijä ja silta ovat entisellään. Maantie on kokenut viimeisen vuosikymmenen aikana asvaltteineen ja kaistaviivoituksineen entiseen nähden valtavan muutoksen. Mies toteaa että maantie on pesty ja harjattu. Tämä hymyilyttää kulkijaa. Hänen ajatuksensa pyörähtävät menneisyyteen. Mitä olisi mahdettu sanoa jos silloin kun hän kävi alakoulua Paanun pikkutuvassa, olisi joku ruvennut näitä aikoja ennustelemaan. Että joskus tätä maantietä sekä pestään että harjataan.

 

Mutta samalla kävelijä muistaa jotain. Niin, hän on nyt kaupungissa. Tämä on Karkkilan kaupunkia. Siten kait Vaskijärveäkin pitäisi kait entisen kylän asemesta sanoa kaupunginosaksi.

 

Jokisillalta tuo hieman kumarahko puoli vuosisataansa sivuuttanut mies hiljentää askeleitaan ja seisahtuu. Hän katselee järvelle päin ja toteaa näkökentässään kesäasutuksen lyöneen lähtemättömän jälkensä Vaskijärven rantamaisemaan.

 

– Tästähän me jokirantapolkua pitkin laskeuduimme lukemattomia kertoja Ilmari Huitin kanssa kokemaan… tuonne jokisuulle viritettyjä rysiä ja muita kalanpyydyksiä.