Sirpa TabetKarjalohja, Lohja
Sirpa Tabet on syntynyt 18.9.1943 Riihimäellä, nykyinen kotikunta Karjalohja
Ekonomi, Grafia ry:n toiminnanjohtaja
Jäätyään vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1990 Sirpa Tabet muutti ranskalaissyntyisen miehensä Alain Tabetin kanssa Kiskoon ja sieltä vuonna 1999 Karjalohjalle.
Suomalaisista kollegoista Sirpa Tabet pitää parhaana Eeva Tenhusta. Myös Leena Lehtolaisen, Pirkko Arhipan ja Outi Pakkasen kirjat mahtuvat suosikkeihin. 11‑vuotiaana Sirpa Tabet luki ensimmäisen dekkarinsa, Agatha Christien Aikataulukon arvoitus. Hän myös kirjoitti aineen mielikirjallisuudesta ja valitsi dekkarit ‑ sillä seurauksella että sai aineesta vitosen.
Sirpa Tabet viehättyi jännityskirjallisuudesta. Väliin hän yritti kirjoittaa tavallista romaania, mutta jostain syystä ne vain kääntyivät dekkareiksi.
Hänen kirjoissaan paha saa aina palkkansa, siinä on dekkarin lumo. Todellisessa elämässä ei aina käy niin, vaan konnat saavat kunniaa ja tavallinen rehellinen ihminen joutuu monasti kärsijän osaan.
TuotantoEsikoisteoksessa Punainen metsä (1989) on historiallisia aineksia. Päähenkilö Anna siirtyy auto‑onnettomuudessa edellisen vuosisadan puoleenväliin. Hän sopeutuu ulkoisesti ympäristöönsä, mutta sisäisesti pysyy omana itsenään. Häntä pidetään noitana koska hän osaa mm. lukea ja uida. Jo esikoiskirjassaan Tabet aloittaa yllätyksellisten loppujen sarjan. Hänen jokaisessa romaanissaan jännitys säilyy viime sivuille saakka.
Tabet kuvaa kirjoissaan mielellään menneisyyttä, henkilöt ovat menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden summia. Teoksissa ei ole salapoliiseja eikä ammattirikollisia, vaan hänen ihmisensä ovat tavallisia ihmisiä, joille sattuu outoja tapahtumia.
Toisessa romaanissa Ovi (1989) päähenkilö Mikko Parviainen katoaa ja hänen veljensä Petri ryhtyy etsimään häntä. Veljesten erilaisuus korostuu, kun Petri yrittää ymmärtää veljensä kohtaloa. Romaanista on tehty TV‑sarja Kadonnut veli vuonna 1995.
Jesreelin koirat (1991) on sijoitettu osaksi Lohjalle, Routiolle. Enteet ja uhat ovat juonenkehittelyssä
avainasemassa. Päähenkilö Terttu Linna hankkii itselleen leskeksi jäätyään työpaikan ja ryhtyy jäljittämään vanhoja ystäviään. Hän sotkeutuu parikymmentä vuotta sitten tapahtuneeseen rikokseen.
Tähkäyö (1994) ja Hämärän lapset (1997) sijoittuvat rautakauteen. Tähkäyöstä ei alunperin pitänyt tulla dekkaria, mutta sellaiseksi se kuitenkin muodostui. Päähenkilö on Tuura, jolla on miehenä Arimo, kylän mahtimies. Tuura on kuitenkin mieltynyt nuoreen Otsoon. Muinaiset uskomukset ja enteet luovat jännitteitä ihmisten elämään ja kun lisäksi yhteisössä tapahtuu outoja asioita, ovat jännityskirjan ainekset kasassa. Hämärän lapsissa pihaan ilmestyy salaperäinen, puhumaton poika, jonka Tuura ottaa suojelukseensa. Kylässä alkaa tapahtua outoja asioita.
Kissan vuosi (1995) on psykologinen jännitysromaani. Päähenkilö Hanna työskentelee mainostoimistossa, Sirpa Tabetin omassa entisessä työympäristössä. Työnkuvaus on tarkkaa ja täsmällistä. Hanna hankkii sivutuloja ennustamalla kädestä. Iltaisin käy hänen kotonaan asiakkaita, jotka haluavat kuulla tulevia tapahtumia. Yhtäkkiä katoaa hänen asiakkaansa Anne ja myöhemmin myös hänen työtoverinsa Kisse. Hanna pohtii omalla arkijärjellään mahdollisia syitä, mutta mukaan tulee myös hänen ennustajantaitonsa. Niistä vain ei aina löydy tulkintaa. Pian hän huomaa olevansa itsekin uhattuna. Lukija kokee jännityksen painostavana, se luodaan pienillä asioilla ja ajatuksilla. Kirjasta on tehty Tv-sarja Kadonnut näky v. 1997.
Toimittaja Paula Mikkola on päähenkilönä kirjoissa Äidin tyttö, Yöleikki ja Varjomies.
Yöleikissä (1999) freelance‑toimittaja Paula Mikkola alkaa selvittää vuosia sitten kuolleen miehensä Tomin kohtaloa. Paula on Onni‑lehden toimittaja. Tapahtumat sijoittuvat Helsingin keskustaan ja Vantaalle. Paikat ovat kirjoittajalle tuttuja, sen lukija huomaa pikkutarkasta miljöökuvauksesta. Tapahtumiin liittyy useampi outo kuolema. Useissa Tabetin kirjoissa liikkuu maaginen taso, johon lukija voi itse uskoa tai olla uskomatta.
Varjomies (2001) sai alkunsa Lohjan linja‑autoaseman kaavamuutoksesta, jossa linja‑autoaseman paikalle rakennettaisiin iso supermarket. Tapahtumapaikka on kuitenkin Lohjan sijasta Vantaa, päähenkilö yksinhuoltajaäiti Leeni Ruohonen. Hän saa mielenkiintoisen tarjouksen: mikäli hän lähtisi tyttäriensä kanssa ulkomaille, rahahuolet olisivat ikuisesti ohi.
Lohikäärmetalvi (2002) "Lohikäärmetalvi kertoo keski-ikäisestä, eronneesta naisesta, jonka elämä tuntuu muuttuneen ahtaaksi huoneeksi, kunnes eräänä tammikuisena iltana ovikello soi...
Siitä alkaen Sini-Marjan elämä muuttuu täydellisesti ja hän kietoutuu rikoksen ja petoksen verkkoon tietämättä enää, mikä on totta ja mikä harhaa. Totuuden selvittämiseksi hänen on ratkaistava kolme tehtävää, toinen toistaan vaikeampia. Ja näkymätön uhkaaja tuntuu seuraavan hänen jokaista askeltaan.Kirja kertoo petoksesta ja petetyksi tulemisesta. Se kertoo myös yksinäisyydestä ja sen voittamisesta. Joskus on hävitettävä kaikki vanha, jotta uutta pääsee syntymään."
Syyttäjä, poliisi ja tuomari (2003)
Onnen kauppaa (2006) KirjoittamisestaKirjoittamisessa myös kiehtoo oman maailman luomisen mahdollisuus. Kirjan tapahtumia voi itse säädellä toisin kuin oikeassa elämässä, jossa aina tulee eteen jotain väistämätöntä.
Tabet kirjoittaa kirjansa yleensä kolmeen kertaan. Ensimmäisellä kerralla, joka on vaikein, luodaan henkilöt, miljöö ja tapahtumat. Tabet vertaa kirjoittamista kuin vuoren valloittamiseen: ensin maasto on loivaa, uutuus viehättää, olo on optimistisen odottava, kunnes pikkuhiljaa nousu jyrkkenee ja eteneminen käy vaivalloiseksi.
Kirjoittaminen sujuu parhaiten aamupäivällä. Silloin aivot ovat virkeimmillään, mahdollisesti yöllisen työstämisen jäljiltä. Iltapäivällä pitää jo suunnata toimensa muualle, vaikkapa koirien kanssa lenkkeilyyn tai puutarhanhoitoon.
Toisella kerralla on kuin lähtisi vuorta alas jo tutuissa maisemissa. Silloin syvennetään ja muokataan ilmaisua, kirjoittaminen on tiiviimpää ja sitä pitää tehdä parissa jaksossa päivittäin. Kolmannella kerralla hän pyrkii etäännyttämään itsensä tekstistä, asettua lukijan asemaan. Silloin hän työskentelee pitkissä jaksoissa. Kirjan kirjoittaminen kestää suunnilleen vuoden.
Dekkarin tekeminen on kuin labyrintin ratkaisun etsimistä.
"On monia sisäänkäyntejä ja monia erilaisia reittejä, mutta vain yksi tie johtaa ulos. Usein kuljen tietä jonkin matkaa, voin kirjoittaa muutaman luvunkin, mutta sitten tarina tyssää. Kokeilen toista tietä, mutta ehkä vasta kolmas lähtee viemään eteenpäin", kertoo Sirpa Tabet (Anna 38/1999, haastattelija Eeva Kiviniemi).
Dekkarikirjailijalta vaaditaan ainakin loogista ajattelukykyä, myös matemaattinen hahmottaminen on eduksi juonien rakentamisessa ja johtolankojen kokoamisessa.
Sirpa Tabet antaa muutamia ohjeita dekkarikirjailijaksi aikovalle:
- Luo oma tyylisi, älä matki toisia.
- Lue paljon.
- Huomioi ympäristöäsi, jotta saat materiaalia sisäiseen tietopankkiisi.
- Hyvä dekkari on kuin pöytä, jossa on nämä neljä jalkaa:
- vetävä tarina yllättävine käänteineen
- uskottavuus
- aidontuntuiset henkilöhahmot ja miljöö
- hyvä kirjallinen tyyli
Jos kaikki neljä jalkaa ovat kutakuinkin saman paksuisia ja -pituisia, pöytä on
tasapainossa ja dekkari onnistunut.
Eräs lapsuudenmuisto
Juhannuskokkokilpailu
Lapsuudenkotini sijaitsi Hämeenlinnan itälaidalla Katumajärven rannalla. Kyseisenä juhannuksena olin yhdeksän tai kymmenen, veljeni hiukan vanhempi.
Aattoiltana koko perhe ja vielä naapurin lapsetkin keräännyimme rantasaunan taakse, jonne jo kauan ennen juhannusta olimme koonneet kaikenlaista poltettavaa. Istuuduimme riviin penkille saunan seinustalle odottamaan kokon sytyttämistä. Itse rakennelma oli varsin vaatimaton, mutta sen vieressä kohoava risuvarasto sitäkin korkeampi. Olimme veljeni kanssa päättäneet, että tänä vuonna meidän kokkomme palaisi kauimmin.
Vastapäätä meitä selän toisella puolella oli pitkä niemi, joka päättyi Kantinkallioon. Heti auringon laskettua puiden taakse sen juurella roihahti tuli. Pian tuikahti matala tuli kaukaisen pikkusaaren rannassa. Oikealla, Idänpään suunnalla syttyi peräjälkeen kaksi kokkoa. Kun vastapäisessä niemessä sijaitsevan huvilankin rantaan sytytettiin tuli, oli aika meidän ryhtyä toimeen.
Isä kastoi kankaanpalan valopetrooliin ja kätki sytykkeen risukasan alle. Kesti vain hetken ennen kuin liekki leimahti korkealle ja meidänkin kokko syttyi. Kilpailu oli alkanut.
Kantinkallion kokko ja toinen Idänpään kokoista olivat isoja. Ne hulmusivat komeasti hämärtyvää maisemaa vasten. Tyyni vesi värjäytyi niiden kohdalla oranssinpunaiseksi. Me katsoimme niitä hiukan halveksuen. Tiesimme, ettei niistä olisi harmia. Iso tuli merkitsi, että kaikki risut oli käytetty jo kokkoa rakennettaessa eikä lisäpolttoainetta ollut kovinkaan runsaasti.
Kolme muuta kokkoa sen sijaan näyttivät pieniltä ja vaarallisilta. Kuin väijyen ne paloivat vaatimattomin liekein järven eri puolilla odottaen toisten väsymistä. Mepä emme antaisi periksi!
Kuten olimme uumoilleet, isot kokot hiipuivat jo ennen puolta yötä. Toinen niistä henkitoreissaan yritti vielä pinnistää palamaan, mutta ei jaksanut liekehtiä kuin hetken ennen kuin sekin oli päästettävä sammumaan.
Kolme vaarallisinta oli vielä jäljellä. Mutta ei hätää, risukasastamme oli vielä puolet polttamatta.
Järvi oli tyyntynyt mustaksi satiiniksi, jonka laidoilla pienet tulet kiiluivat häijyjen silmien tavoin. Selältä kantautui vaimeaa airojen kitinää, kun yksinäinen vene souti järven poikki. Sen mentyä ei kuulunut muita ääniä kuin hyttysten pirinä ja ruokokerttusen heleä liverrys rantakaislikossa. Kala molskautti pyrstöään. Tuijotimme liekkeihin, joiden rauhallinen lepatus sai silmät sulkeutumaan.
Isä oli töistä väsynyt ja lähti nukkumaan. Naapurin lapsetkin kyllästyivät ja lähtivät kotiin. Vain äiti, veljeni ja minä jäimme itsepäisesti rantaan. Kunnia oli kysymyksessä. Äiti nouti sisältä voileipiä ja termospullossa kuumaa mehua, jotta jaksaisimme valvoa. Vaara uhkasi kuitenkin odottamattomalta suunnalta. Risuvarastomme alkoi huveta, vaikka kuinka säästeliäästi kokkoa poltimme. Heitettyämme viimeiset oksat tuleen lähdimme haravoimaan pihaa ja onnistuimme löytämään puoliksi maatuneen rangan tontin laidalta. Puu oli hiukan märkää, mutta oli parempi kuin ei mitään. Onneksi viimeinen Idänpään kokoista näytti hiipuvan ja sammui pian kokonaan. Vain kaksi kilpailijaa enää jäljellä!
Löytämämme ranka paloi savuten ja kituliaasti. Se oli jo puolilaho eikä siitä pian olisi mitään jäljellä. Oli pakko löytää lisää polttoainetta. Lähdimme veljeni kanssa koluamaan kellaria ja onnistuimme löytämään käärön tervapahvia, jonka isä oli tallettanut jotain remonttia varten. Aukaisimme käärön ja aloimme heitellä pahvinpaloja yksitellen tuleen. Ne paloivat korkealla, kirkkaalla liekillä kylväen nokisia pahvinkappaleita ympäristöön. Valitettavasti ne paloivat liian nopeasti ja käärö oli pian huvennut. Oli taas lähdettävä penkomaan kellaria. Löytyi isän vanha öljykangastakki ja pari rikkinäisiä kenkiä. Takki heitettiin ensin tuleen. Saaren kokko alkoi väsyä. Tuli pieneni pienenemistään, kunnes jäljellä oli vain himmeä hehku hämärän keskellä. Pian sekin katosi. Selväähän se, ettei pienessä saaressa loputtomiin poltettavaa riittänyt. Vastapäisen huvilan kokko sen sijaan näytti tuskallisen elinvoimaiselta.
- Iso huvila, vintit täynnä vanhaa roinaa, äiti tuhahti halveksivasti.
Takki oli muuttunut mustaksi hiilimöykyksi ja nyt oli kenkärajojen vuoro. Ne paloivat huonosti, melkein sammuttivat koko nuotion. Yön kylmyys hiipi vaatteiden sisään ja hyttyset kävivät entistä röyhkeämmiksi. Etsimme epätoivoisesti lisää poltettavaa, mutta onnistuimme löytämään vain pari vajaata tapettirullaa, jotka eivät kauan palaisi.
Huvilakokon liekit kohosivat röyhkeinä ja itsevarmoina entistä korkeammalle. Olivat varmaan löytäneet vintistä vanhan tammipöydän poltettavaksi.
Meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia, ajattelin masentuneena. Turhaan veljeni käänteli kenkärajoja nuotiossa, ei niistä enää mitään tulta irtoaisi. He voittaisivat, sille ei voinut mitään. Pettymys kuristi kurkkua.
- Odottakaa tässä, äitini äkkiä sanoi ja hävisi pimeään.
Jäimme veljeni kanssa ihmettelemään, mitä äidillä oikein oli mielessä. Meidän ei tarvinnut kauan odottaa, kun äitini jo palasi syli täynnä tuhteja koivuhalkoja. Talomme päädyssä oli pitkä pino, jossa halot olivat kuivumassa talvea varten. Minun ei tarvinnut edes kysyä, mistä halot olivat peräisin.
Yksi kerrallaan äitini heitteli halkoja kokkoon. Hiukan ne aluksi sihisivät, kun eivät olleet vielä aivan kuivia, mutta pian niiden liekit jo valaisivat punehtuneita kasvojamme.
Silloin tiesin, että voittaisimme. Pinossa oli puita vaikka kuinka paljon, niin paljon että poltettavaa riittäisi vielä seuraavaksikin yöksi.
Koillisen taivas vaaleni jo ja ensimmäiset linnut visertelivät rantapuissa, kun viimein päästimme kokkomme sammumaan. Oli tarvittu kaksi ja puoli sylyksellistä halkoja ennen kuin vastapäinen kilpailijamme oli vihdoin luovuttanut.
Täytyy myöntää, että voitonriemuumme sekoittui myös hiven helpotusta, kun kilpailu saatiin päätökseen. Olisihan se ollut noloa, jos talven puut olisi poltettu jo juhannuksena.
Ennen nukkumaan menoa veimme polttamatta jääneet halot takaisin ja tasoitimme pinon, niin että se näytti koskemattomalta.
Isälle ei puhuttu mitään.
Teokset  
TV‑sarjat
-
Kadonnut veli 1995
-
Kadonnut näky 1997
Tekstinäytteet(teoksesta Hämärän lapset, 1997, s 32)
Polulla seisoi poika. Hän seisoi Teurin tuvan kohdalla Utua katsellen. Pieni ja laiha, käsivarret törröttivät ohuina kuin koivunvitsat risaisen mekon hiha‑aukoista. Mekko oli kiristetty vyötäisiltä kapealla nahkanauhalla, jonka alle oli työnnetty puukko. Samanikäinen tai vähän nuorempi kuin hänen vanhin tyttärensä, Utu totesi.
Varmuuden vuoksi hän laski vauvan takaisin liekkuun ennen kuin meni puhuttelemaan poikaa. ‑ Mistä sinä siihen tulit? hän kysyä töksäytti. Hän odotti hetken vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut, hän jatkoi kyselyään: ‑ Mikä sinun nimesi on? Missä vanhempasi ovat? Mutta poika vain tuijotti eteensä suurin, totisin silmin eikä sanonut mitään.
Ehkä poika ei ymmärtänyt hänen puhettaan, Utu tuumi ja toisti kysymyksensä hapuilevalla idän kielellä. Poika vaihtoi painon toiselta jalalta toiselle, mutta ei vieläkään vastannut.
Utu oli luonteeltaan kärsimätön ja pojan äänettömyys alkoi hermostuttaa häntä. ‑ Mitä sinä siinä toljotat, puhu! hän tiuskaisi. Lapsi räpäytti silmiään ja vetäytyi pari askelta taaksepäin. Äkkiä hän kääntyi ja pinkaisi juoksuun. Hetken kuluttua hän oli kadonnut metsään.
Kovaääninen puhe oli pelästyttänyt vauvan, joka alkoi uudestaan itkeä. Harmistuneena Utu palasi pienokaisen luo ja keinutti liekkua rauhoittavasti. Tuon tuostakin hän kävi vilkaisemassa polulle, jota pitkin vieras lapsi oli tullut, mutta tämä ei hänen odotuksestaan huolimatta palannutkaan takaisin. Sekin hermostutti Utua niin kuin kaikki asiat, joita ei pystynyt käsittämään. Kuka lapsi oikein oli ja mistä tämä oli tullut? Kuin arka peura hän oli katsonut suurilla silmillään ja sitten säikähtäneenä juossut pakoon. Vauva oli alkanut itkeä eikä se tiennyt hyvää.
Saatuaan vauvan viimeinkin rauhoittumaan Utu hiipi kiven luo ja tarttui uudestaan puukkoon. Varovasti hän alkoi raaputtaa nahan sisäpintaa puhtaaksi. Niin ajatuksissaan hän kuitenkin vielä oli, että raapaisi terällä toista peukaloaan josta alkoi pisaroida verta. Sekään ei tiennyt hyvää, Utu ajatteli pistäessään peukalon suuhunsa ja imiessään pahan veren pois. Lähteet
- Haasio, Ari, Kotimaisia dekkarikirjailijoita, 2001
- lehtileikkeitä
- haastattelu
|
